Kuinka lolita/gyaru vaikuttikaan elämääni ja ihmissuhteisiini?☆

Olen sivunnut tyylini historiaa jo paljon blogissani; Aloitin postaussarjaa siitä, miltä olen eri vuosina näyttänyt ja viitannut siihen kuinka pukeuduin aikanani lolitaan. Varhaisteinivaiheessa kokeilin varmaankin jok’ikistä Jaappaninsuunnalta tullutta katutyyliä jonka vain nimeltä tiesin. Decoraa ja visual keitä ja tottahan toki se gootti/punk-vaihekin tuli elettyä. Ajattelin kyllä jatkaa tuotapostaussarjaa vuosien varrelta, sekin vähän niin kuin jäi, mutta nyt kirjoitan siitä, miten asiat voisivat olla eri tavalla, jos en olisi ikinäkoskaan löytänyt lolitaa saatika muita japanilaisia tyylejä, joista innostuin niin kovasti jo ala-asteella.

(C) Sanni Siira

Olen kirjoittanut täälläkin, että olen aina ollut se kiusattu ja vähiten tykätty. Jo esikoulussa alkoi kiusaaminen, ja jatkui yläasteen lopuille. Yksinäinen en kuitenkaan, onneksi, ollut koskaan, minulla oli oma hyvä ystävä joka on oikeastaan ainoita vesantolaisia jonka kanssa vielä tänäkin päivänä juttelemme. Lisäksi kavereita oli jonkun verran. Anyways, ala-asteen alussa totta kai pukeuduin niin kuin vanhempani minun halusi pukeutuvan. En saanut meikata saatika nyppiä kulmakarvoja tai värjätä hiuksia, tämä touhu oli täysin kielletty minulta. En saanut pukeutua ”trendikkäisiin” vaatteisiin (trendikkäät vaatteet oli napapaidat jne, ottakaa huomioon että olin landella enkä kaupungissa :D ), josta nyt huokaisen vain helpotuksesta, mutta silloin se oli kamala isku vyön alle minulle; Jouduin pukautumaan tylsiin verkkareihin ja t-paitoihin. Tosiaan jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo pukeutuminen ollut ihan fiksua. Mutta muut saivat siitä oivallisen kiusaamiskohteen. Se tyttö, joka ei 11-vuotiaanakaan meikannut ja tuli talvipakkasilla toppahousut jalassa kouluun. Nuo toppahousut oli kyllä muille jokin punainen vaate, sillä sain tekstareita ja sähköpostia eräiltä yläasteelaisilta siitä, kuinka nolis olin, kun mulla oli joku vitun toppahaalari päällä.

Noin yhdentoista vuoden aikoihin, aloin olemaan kiinnostunut lolitasta. Se oli kaikkea sitä mitä rakastin; Tyttömäistä, söpöä ja prinsessamaista. Halusin alkaa pukeutumaan lolitaan, no matter what. No minä sitten aloin tuumasta toimeen, ja haalin lolitavaatteita. Aluksihan ne olivat aivan kamalia, ompelin pitsiä kaikkeen mitä vaatekaapista vain löytyi, ja mitään virallista lolitaahan ne eivät olleet, mutta lähellä kuitenkin. Hyötyä lolitasta oli heti; Minulle alkoi kehittyä jonkinlainen esteettinen silmä sille, mikä näyttää hyvältä ja mikä ei (Jokseenkin ei kuitenkaan edes pariin ekaan vuoteen, huhhuh!), plus että ompelutaidot karttuivat. Koska lolita, kiinnostuin myös hurjasti japaninkielestä, jota aloin opiskelemaan myös jo ennen yläasteelle pääsyä.

Voitteko vaan kuvitella, miten kovasti kiusaajat tykkäsivätkään vuonna 2007–08 siitä, että yläasteelle siirtyy tyttö, jolla on massasta erottuva tyyli? Ja sitten vaan ihan muistutuksena taas, ollaan maaseudulla, ei Helsingin ydinkeskustassa jossa japanilainen muoti ja nuorisokulttuuri on astetta tunnetumpaa ja ei enää niin uusi juttu. Kiusaaminen oli yläasteella varmaankin kaikista pahinta, koska nyt se ei ollut enää pelkkää haukkumista ja nettikiusaamista. Mukaan astui syrjiminen, joka ihan oikeasti varmaan satutti kaikista eniten. Ei se, että suoraan kettuiltiin sen mikä kerettiin, vaan se, että smoothisti suljettiin pois ja halveksuttiin. En minä sitä tiedä, olisinko yhtään sen vähemmän kiusattu ollut kuitenkaan, jos olisin ollut normaali. Ei voi tietää, mutta saattaisihan se ollakin, että yläasteella kukaan ei olisi minun tekemisiini jaksanut silloin tarttua.

Vaikka paikallisia kavereita ei minulla ollutkaan, minulla oli internet. Sain Enfant Terriblestä itselleni kavereita, ystäviä. Pääsin piireihin sisään, ja sen sijaan että olisin hengaillut Vesannolla jossain yökahvilan takana juomassa pussikaljaa ja vetänyt röökiä metsäpolulla, käytin rahan ja ajan muiden lolitojen kanssa ihmissuhteiden luomiseen. Parhaat muistothan ovat tulleet nimenomaan lolitan kautta. Salliin, joka on tuleva kaasonikin, tutustuin kun aloin juttelemaan oululaisten lolitojen kanssa. Meitä yhdisti ikä, lolita, japaninkielen opiskelu sekä kaikesta söpöstä ja suloisesta tykkääminen. Ja se ystävyys on kestänyt tähänkin asti, voimistunut vain. Kuopio oli lähin kaupunki Vesannosta, ja kuopiolaiset (tai Kuopion lähiseudun) lolitat tulivat myös tutuiksi Jennin järjestämien halloweenbileiden myötä, joihin olin tervetullut ja toivottu. Tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, kuten Katjaan joka minut majoitti kun sain työpaikan Helsingistä kun oma tuleva kämppä ei ollut vielä vapaana. Kati oli ensimmäisiä lolitaystäviä, hän halusikin jutella kanssani ja näinkin hänet ensimmäisen kerran Tsukiconissa. Katinkin kanssa olemme yhä tekemisissä, vaikka kumpikaan meistä ei ole enää lolitoja, ainakaan aktiivisesti. Myrreä ja hänen asukokonaisuuksia ihailin ihan pienestä pitäen, ja nyt ollaan läheisiä ystäviä, ja Terhi, joka on uusi tuttavuus viimevuodelta, on myös saanut paikkansa elämästäni. Lolitaystäviä on siis tullut, vaikka itse en enää lolitaan pukeudu, mutta tavallaan voisin sanoa liikkuvani piireissä siitäkin huolimatta. Nykyään pukeudun gyaruun, ja gyarun kautta sitä vasta onkin tullut tutustuttua ihmisiin. Kaikkia ei voi edes listata tähän.

Ehkä kävikin jo ilmi tekstistä, että lolitan kautta tutuksi tulleista ihmisistä suurin osa oli Helsingistä. Helsinki tulikin minulle jo tutuksi paikaksi ennen muuttoani, kun olin ravannut kavereideni luona vähän väliä. Rakastuin kaupunkiin, ja totesin, että ahdasmieliseltä Vesannolta haluan vaihtehtoisesti isoimpaan mahdolliseen kaupunkiin joka Suomesta löytyy. Ja haluan ystävieni luokse. Sain unelman jota lähteä tavoittelemaan, ja kuinkas kävikään, pääsin kouluun jonne halusin ja pääsin Helsinkiin. Helsinkiin muuton jälkeen kaikki onkin alkanut olemaan kuin unelmaa.

Voin sanoa, että arvostan ystäviäni erityisen paljon sen takia, että varsinkin ihmissuhteissa on ollut todella vaikeaa, ja kiusaamistaustan takia en ole missään yltiöpäisessä kaveriporukassa pyörinyt. Kuten sanottua, en ollut täysin yksinäinen, minulla oli muutama vakkarikaveri joiden kanssa olin, mutta kun he joskus sattuivat olemaan yhtä aikaa poissa koulusta, oli olo aika tukalaa. Nyt kun olen täällä ystävieni keskellä (Tosin oululaiset ovat Oulussa, mutta kuten mainittua, kulkuyhteyksien takia esimerkiksi Sallia on tullut nähtyä todella paljon useammin kuin Vesanto-aikana), osaan silti arvostaa heitä. En pidä ystäviäni itsestäänselvyytenä, joita vain tulee ja menee. Sama pätee poikaystävääni. En ole seurustellut ihan aikuisten oikeasti ennen nykyistä parisuhdettani, ja otan sen todellakin tosissaan, kertoohan siitä tulevat häämmekin. En alkaisi parisuhteeseen, ellen tietäisi että tosiaankin tässä on Se oikea.

Aiheuttihan lolita paljon pahaakin, kuten juuri koulukiusaamisen ja nettikiusaamiseen, huuteluun kun käveli kadulla, joka loppuvaiheessa eskaloitui vakavaan anoreksiaan. Kiusaamisen kautta itsetuntoni on vieläkin heikko, olen sairastanut masennuksen ja ahdistuskohtaukset eivät ole tuntematon juttu. Nykyisin se, joka minua kaihertaa eniten, on tämä jatkuva epävarmuuden tunne siitä, pysyvätkö ihmiset ympärillä. Onneksi tiedän että ystävät pysyvät ja itse tulen pysymään heidän rinnallaan, no matter what. Olen saanut itseeni rohkeutta vuosien mittaan, ja olen sosiaalisempi ja tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen; Sillä monenlaisia ihmisiä lolita- ja gyarupiireissäkin on. Lisäksi tuttavapiirini on todella laaja, koska koulun ja kesätöiden kautta olen tutustunut vielä ihmisiin.

Se, mikä pointti tässä kilometripostauksessa on, on se, että kuinka kaikesta ikävästä kuitenkin on seurannut paljon hyvää. Anoreksiastakin, joka itsessään oli kauhea asia, on seurannut myös hyviä juttuja. Koulukiusaamisesta, joka todellakin jätti ikuiset arvet, tuli loppujen viimeksi paljon hyvääkin (silti en koskaan ikinä kannusta kiusaamaan ketään, ja kaikki kiusaaminen on todella väärin eikä kukaan kiusaaja voi perustella tekemisiään sillä että tässä vain kiusatun tulevaisuutta parannan. Minulla kävi hyvä tuuri ja voimaannuin, mutta kaikille ei läheskään niin käy). Siksi voisinkin sanoa, että tyylini ei ole pelkkiä vaatteita, vaan pukeutumistyylillä on minulle paljon tunnearvoa.

Näin loppuun vielä, haluaisitteko kertoa omasta tyylistänne, liittyykö siihen teillä jotain syvempää, vai pukeudutteko vain sievien vaatteiden takia? Tätä tekstiä oli tavallaan rankkaa kirjoittaa, kun pitkästä aikaa tätäkin aihetta alkoi muistelemaan, otti se vähän koville. Kuitenkin, nyt voin sanoa olevani onnellinen! Toivottavasti tekin ^_^