HÄVETKÄÄ ihmiset!☆

Minun oli tarkoitus kirjoitella tänään teille suloisista pikkuostoksista joita tein reissulla, sekä sitten jakaa muutamat asukuvat ja kirjoitella matkavinkkejä. Asukuvien laittoon meni kyllä nyt fiilikset ihan joksikin aikaa ja arvatkaapa miksi? Siksi, että minun koostani täytyy aina, ihan aina jonkun käydä heittämässä kommenttia johonkin. Kirjoitin jokunen aika sitten postauksen saako anonyymikommentti satuttaa, mutta koska ilmeisesti silläkään ei ollut mitään tehoa minkään suhteen niin nyt on nostettava kissa pöydälle ja uudestaan, tosin nyt tällä kertaa en perus kettuiluun kommenttiboksissa puutu, vaan siihen, voitko sinä mennä sanomaan anorektikolle tai ex-anorektikolle päin naamaa internetissä kuinka hän on läski/lihonut/pyöristynyt/pullea/you name it. 

Bloggaaminen on ihana harrastus ja se on kulkenut rinnallani since 2008. Siitä lähtien "bloggaaja" on ollut osa identiteettiäni. Minusta on hurjan kivaa kun bloginpito on kehittänyt niin kirjoitustaitoa kuin valokuvaustaitoakin, ja onnistumisen hetkiä tulee siinä kun se uusi lukija napsahtaa lukijapalkkiin tai saa kommentin jossa kerrotaan postauksen inspiroineen. Anonyymikommentointia en halua poistaa vaihtoehdoista, sillä 98% anonyymikommenteistakin on joko positiivisia tai sitten asiallisia. Mutta ne pari ihmistä siellä, joilla on ilmeisesti jotain suuria kaunoja minua ja minun kroppaani kohtaan ovat saaneet minut harkitsemaan anonyymikommentoinnin sulkemisen, tai sensuurin päälle pistämisen. Haluan että blogini kommenttiosio on auki, koska kannatan sananvapautta. Olen pitänyt vähän ikävänä joiltain bloggaajilta sallia vain ylistyskommentit ja sitä en omaan blogiini halua, mutta sananvapauteen ei kuulu kommentoida minulle kuinka minulla on kauhea kaksari tai kuinka olen ruoka-aikaan ollut kotona. Se ei ole sananvapautta ja siitä ei saa kommentin asiattomuutta pois sillä, että lisäät lauseen perään "mutta se on vaan mun mielipide" tai hymiön.

Koska näille parille ihmiselle anoreksia on ihan tuntematon käsite niin avaan sitä hiukan; Anorektikko EI ole terve. Ei kukaan täysjärkinen näännytä itseään hengiltä. Ei kukaan täysjärkinen pidä luisevuutta kauniina. Ei kukaan, kenenkä mielenterveys ei horju, jumppaa joka kulmantakana ja sylje ruokia servettiin joka kerta kun "niistää". Anoreksia on sairaus. Henkilö voi olla anorektikko (En tavallaan tykkää käyttää tätä sanaa, sillä onhan ihminen paljon muutakin kuin vain sairautensa, mutta koska en jaksa kirjoittaa jokakohtaan "anoreksiaa sairastava ihminen", niin tiivistän nyt sanaan anorektikko.) oli hänen painoindeksinsä 13, 19 tai vaikka 26, se ei kerro sairaista ajatuksista ja pahoinvoinnista mitään. Itse ajattelin nyt koska lievästi suutuspäissäni tätä tekstiä kirjoitan, että läväytän nyt tähän esille pituuteni, painoni, vaatekokoni, bmi:ni ja kaikki mittani aina vyötärönympäryksestä kengänkokoon, että ne pari samaa kusipäätä saisivat tulla  nyt oikein retostelemaan. En kuitenkaan sitä tee sillä pointti ei ole se että yrittäisin tässä vakuutella teille kokoani. Kyllä järkevä ihminen sen näkee etten ole läski, ja ne jotka ovat päättäneet että olen tursas ovat sen päättäneet ja asiaa tuskin muuttaa vaikka laittaisin tänne alastonkuvan itsestäni ja kuvan kuinka seison vaa'alla ja mitä lukemia se näyttää. Pointtini on se, että vaikka olisinkin nyt lievästi ylipainoinen, se olisi vain hyväkin asia, että olen selättänyt sen kamalan sairauden. Ihmisen koolla ei ole väliä, ellei liikuta jommassakummassa ääripäässä. 

Miettikää ja hävetkää, mitä suurta tuhoa te saatte aikaiseksi, kun kommentoitte nimenomaan anorektikoille ja jo anoreksiasta yli päässeille (Taas saattaa tulla joillekuilla yllätyksenä että anoreksiasta harvemmin pääsee yli kokonaan. Pahin ja akuutti vaihe voi mennä ohi piankin, mutta se että katoaako sairaat ajatukset ja itseinho, on aivan toinen asia) heidän kokoansa. Ihan oikeasti. Anoreksiavaiheessa itse näin itseni kauheana läskinä, vaikka ihan oikeasti minulla alkoi jo elintoiminnot hiipumaan ja kohdallani mietittiin pakkohoitoa. Jos silloin joku olisi kommentoinut minun blogiini passiivisagressiivisia "Kivaa et oot saanut kartutettua lisää painoa 8-----)"-kommentteja kun painoni oli pienimmissä lukemissa ikinä, olisi se murtanut minut aivan täysin. Ja koska anorektikoillakin on omat yhteisönsä, tutustuin sitä kautta muihinkin ihmisiin jotka sairastivat anoreksiaa tai jotain muuta syömishäiriötä ja pitivät blogeja. Mitä kamalaa kuraa sinnekin ihmiset oikein suoltivat!! Henkilö on juuri päässyt pois päiväosastolta ja ottaa itsestään asukuvan. Ensimmäisten kommenttien joukossa on joku Anonyymi jakamassa viisauttaan: Sulla on läskit jalat. Toinen on juuri päässyt osastolle ja kommenteissa on "Kannattaisi hiukan rajoittaa sitä syömistä, ei sitä anorektikonkaan tarvitse pullaa syödä".

Nyt on hyvä tulla sanomaan taas, että taisipas sattua. Ei suoranaisesti sattunut mutta osui kyllä. Puhun itseni ja muiden syömishäiriötä sairastavien tai sairastaneiden puolesta. Mitä te tästä hirvittävästä ilkeilystä saatte? Oletteko te siellä nyt katsoneet että kylläpä taitaa mennä Sagalla nyt niin hyvin että olisi taas pienen anoreksian paikka, ja tykitätte kaikkea kuraa jotta saisitte minut voimaan huonosti? Ihan oikeasti nämä asiat kiinnostaisivat kyllä tietää ja erittäin kovasti. Jos minun läskiys ja kaksarit häiritsee, niin puhu puolisollesi, vaikka äidillesi ja mielellään myös omalle terapeutillesi, sillä toivottavasti käyt tapaamassa sellaista. Ei todellakaan ole tervettä kommentoida kamalia asioita ihmisille piilosta anonymiteetin turvin. Minulle sinun ei tarvitse tulla kertomaan kuinka läskiltä näytän mekossa X tai kuinka tosiaankin minulle on tainnut pitsa maistua. Minä eikä kukaan muukaan sitä tietoa tarvitse. Sillä voi ihan oikeasti saada paljon pahaa aikaiseksi ihmiselle, ja nimenomaan varsinkin entiselle tai nykyiselle syömishäiriöpotilaalle. Ja se ei ole leikin asia. Terve ihminen osaa suodattaa kommentin "Kivat vatsamakkarat sulla :)" toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta anoreksiaa sairastava ei voi hyvin ja siten paskasuodatin on ohuempi kuin terveen itsetunnon omaavilla. 

Mielikuvitusanoreksiaa todellakin. Tein kaiken tämän että saisin blogiini lukijoita. Oli todellakin sen arvoista että pilasin ihmisuhteita, terveyteni, kärsin järkyttävät henkiset ja fyysiset tuskat. Toivon että edellisten lauseitten sarkasmi paistaa lävitse. 

Anoreksia on kamala sairaus ja jo kerran sen läpi käyneenä en halua enää siihen kierteeseen. Ilmeisesti joiltakuilta puuttuu kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä miltä asiat tuntuu, mutta minä pystyn siihen ja en toivo anoreksiaa tai muutakaan syömishäiriötä yhtään kenellekään. Minä todellakin toivon että tämä on ensimmäinen ja viimeinen rantti jonka joudun blogiini kirjoittamaan, sillä haluaisin enemmänkin keskittyä postailemaan ostoksia, matkailujuttuja, lifestyleä, reseptejä ja asukuvia. Kyllä, asukuvia ilman sitä pelkoa, että joudun jännittämään milloinka ensimmäinen inhotuskommentti tulee. Toisen ihmisen koon kommentointi ei ole kritiikkiä, se ei ole mielipide joka tarvitsee henkilölle itselleen sanoa eikä se ole asiallista. Tuskin te ilkeilijät jotka omaan ja muiden blogeihin lokaa heittelee tunnette pistoa sydämessä, mutta olen ainakin saanut sanottua sen minkä haluan. Kuten sanoin jo tekstin alkupäässä, toivon todellakin ettei minun tarvitse poistaa anonyymikommentointia tai laittaa ennakkosensuuria päälle. Jos tämä homma vielä jatkuu, niin tulee käymään.

Peace and love.

P.s. Kiitos kaikille ihanille nimimerkillä kommentoineille ja niille anonyymeille joilla on järkeä päässä ja jotka osaavat pitää kommentit asiallisina. <3 Se on ikävää kun muutama kurja kommentti myrkyttää niin paljon paremmin kuin ne kymmenet hyvät, joita nyt viimepostaukseenkin sain. Teitä ei ole unohdettu, olette ihania ja rakkaita ^_^ 

And this is how I developed: 2013☆

Vähän tämäkin postaussarja jäänyt, mutta nyt on suoraan sanottuna lack of picktures, joten muistin tämän postaussarjan olemassaolon. Tarkoitus oli mennä ottamaan asukuvia tänään, mutta tittidii sain taas silmätulehduksen, tismalleen samaan silmään jossa se oikutteli pari kuukautta sitten. Että meikittömyydellä mennään ainakin tämä ja huominen, harmittaa kun olin niin suunnitellut jo kuvien ottoakin. Mutta niillä mennään mitä annetaan ja onhan tämä nyt ihan hauskaa kertausta itsellekin katsella, miltä sitä on joskus onnistunut näyttämään.

Vuosi 2013 oli aikamoinen, olin vaihdossa Japanissa, sairastuin anoreksiaan ja tyylikin vaihteli, jokseenkin 2013 oli himegyaruilun kulta-aikaa elämässäni. Tutustuin Sariin ja ylioppilaskirjoituksiin rehkiminen oli käynnissä. Tässäpä kuvatuksia siitä, miltä olen näyttänyt sinä vuonna. Näin by the way vielä, en ole muokkaillut kuvia siitä mitä ne ovat, koska noh, kännykkäräpellykset ja niin edelleen. Suotta sitä totuutta kaunistelemaan :D

"Arkityylinä" himegyarun välissä pidin jotain ihme skene-emo- mikälie härpäkettä, joka ei kyllä meikälle sopinut sitten yhtään. Cupcake Cultin paidat on ihania, tykkään, mutta eihän ne kaikki kivat tyylit aina itselle passaa.

Sitten lähdin vaihtoon Japaniin. Asukuvia ei tullut siellä otettua, joitain random räpsyjä lähinnä. Meikit oli kyllä mukana mutta ilma oli vaan niin kuuma, että meikkivoidetta ei tehnyt mieli hieroa naamaan. Nyt onkin aika jees lähteä japsilandiaan, kun tietää että samanlaista tuskankuumuutta ei ole tiedossa. Japanissa anoreksiani tosin sai paljon puhtia, sillä syömisiäni ei siellä vahdittu ollenkaan, ja laihduinkin muistaakseeni 8 kiloa reissun aikana. 

Hiukseni vaihtoivat myös vuonna 2013 väriä useampaan otteeseen, oli blondia, tummanruskeaa, pinkkiä ja tätä väriä, mikä minulla yhä tälläkin hetkellä on päässäni. Pinkkejä hiuksia kaipaan kyllä, olisi ihana jos vieläkin olisi jaksamusta siihen värjäilyurakkaan. Kuten alussa sanottua, tyylini vaihteli paljon ja taisinpa 2013 loppupuolella alkaa pukeutumaan normaalimmin mitä olen ikinä pukeutunut, ja lolita jäi tuona vuonna oikeastaan kokonaan pois tyylivalikoimistani.

Mitä mieltä olette näistä postauksista? Seuraavaksihan taidan tehdä perinteisen my year-postauksen, joten tämä jääkööt nyt viimeiseksi osaksi. Palataan sitten muutaman vuoden päästä, ja jatketaan vuodesta 2014!

Anorexia and me: Kuinka nään sen ajan nyt☆

Trigger warning: Jos thinspoonnut helposti, niin nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen. Tämä postaus sisältää materiaalia joka saattaa triggeröidä. Teitä on varoitettu, joten nyt en hyväksy yhtään kommenttia kommenttiboksiin siitä, että vastuuttomasti jaan anorektikoille thinspoa. 

Olen halunnut avata sanaisen arkkuni tästä aiheesta teille nyt jo jonkin aikaa. Nyt sitten päätin ottaa riskin ja kirjoittaa tästä arasta aiheesta, ja vieläpä kuvien kera. Viimekerralla kun jaoin semidramaattista matskua blogissani, sain ennätysmäärän kommentteja, joita puolet kritisoivat minua ja puolet taas olivat kehuja rehellisyydestäni. Joten, kuten alkutekstissä varoittlein, varoittelen uudestaan. Jos et tahdo nähdä kuvia, koet että ne laukaisevat sinussa suuria negatiivisia tunteita, kannattaa se lukeminen lopettaa suurinpiirtein nyt. Tarkoitus tällä ei ole todellakaan kannustaa ketään mihinkään tyhmään, saatika kerjätä sääliä että "Katsokaa nyt kuinka kärsinyt olinkaan". Pointti tällä tekstillä tulee olemaan se, kuinka anoreksiaa ei todellakaan kannata ihannoida, ja kuinka sitä sairastavien todella tulisi tehdä käännös ja ruveta yrittämään parantumista. Voin nyt paremmin kuin koskaan, enkä synkimpänä aikana olisi voinut kuvitellakaan että ikinä voisi asiat olla näin hyvin.

Palelua, kylmä oli koko ajan ja oli aivan sama mitä vaatetta laittoi päälle. Aina sai olla kilotolkulla vaatetusta päällä ja kotona viltit ja huovat oli kovassa käytössä.

Omasta sairastamisestani on jo aikaa. Aloin oireilemaan vuoden 2012 aikana. Olen aina ollut huonolla itsetunnolla varustettu koulukiusattu pessimisti, ja hoin jo kuulemma ennen kouluunmenoakin että "Kun mikään ei ikinä onnistu!". Eväät psyykkiseen sairastamiseen oli siis jo annettu. Masennusta minulla oli yläasteesta asti, ja olen aina pitänyt itseäni vastenmielisenä. Lolitapiireissä olin aina se jolla oli rumin naama ja tylsimmät asut, koulussa olin tosiaan se kiusattu ernu jonka kaikki kiersi kaukaa. Sitten tuli nettikiusaaminen ja kaikki muukin mukava kuvioihin. Tästä ei ole tarkoitus tulla mikään elämänkerta tai epikriisi, vaan tarkastelen asioita nyt nykyisen semiterveen itseni näkökulmasta.

Ihmeen hyvin selvisin kaikesta paskasta tuohon lukioon asti. Sehän tässä hassua onkin, että koulukiusaaminen loppui lukioon, sain läheisiä ystäviä ja koulussa meni hyvin, ihmissuhteet olivat ihan kondiksessa! Jokin vaan jostain keksin; Jos olen ruma ja vastenmielinen, naamalleni en mitään voi mutta laihduttaa voi aina! Ja siitä se sitten lähti niinkuin sanonta kuuluu. Aluksi laihduttamiseni oli aika säälittävää (anorektikon näkökannasta): Sokerilimsaa tuli juotua, perus hampurilaisen sijaan otin kanahampparin, mutta auta armias jos parsakaalit tai kala paistettiin öljyssä/voissa... Kun selasin ruokapäiväkirjaani noilta ajoilta, alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ruokamäärät vähenemään ja liikunta lisääntymään. Tarkoitus oli laihduttaa vain vähän pois, muutama kilo että voisin sanoa olevani hoikka. Sitten alkoi vaan kokoajan pienempien lukujen tavoittelu. Uskokaa tai älkää, siinä suossa ollaan nopeasti. Laihduttamisen aloittaminen oli hankalaa ja olo oli karmea muutamat ensimmäiset viikot, mutta nopeasti päässä napsahtaa ja huomaa että elämä pyörii vain itsensä ja laihduttamisen ympärillä.

Ehkä se mielipiteitä herättävin kuva. Painoani en koskaan halua tulla kertomaan julkisesti, mutta bmi pienimmillään oli 14,5. En kyllä vieläkään koe, että olisin niin kauhean kevyen keijukaisen näköinen ollut tuolloinkaan, hyvin todistaa vaan sen kuinka lihakset ja sisäelimet kuihtuu tuossa touhussa.

Morkkis näinä päivinä on aivan kamala. Asioista joita tein sh-aikana. En siis mihinkään hirveisiin ilkeyksiin sortunut, mutta mitä näitä nyt onkaan. Isäni yritti kovasti saada minut syömään, teki erikoisleipiä ja pitsoja ja vääntää jos jonkinlaista runsaskalorista mutta helppoa. No minä heitin roskiin, syljin vessanpönttöön, piilotin servettiin... Valehdeltua tuli reippaalla kädellä aivan kaikille. Sairastamiseni aikoihin olin myös Japanissa vaihdossa. Japanilaiseen kulttuuriin kun kuuluu ylikiltteys jne, niin myönnettäköön nyt ensimmäisen kerran kuinka sain helvetillisä raivareita siellä siitä, kuinka he "tuputtivat" ruokaa minulle (=lue: Tarjosivat erilaisia perinteisiä ruokia, joista nyt moni oli friteerattua). Harmittaa jo ihan itsenikin kannalta että olin niin jännien ruokien äärellä, ja söin pelkkää kuivaa kaalia. Nyt Tokionreissulla aion ottaa kaiken takaisin ja käydä teemakahviloissa, syödä takoyakia ja paljon, paljon sushia!

Sydämeni hidastui todella paljon. Sykkeeni laski vaarallisen alas, jokseenkin siitä tiedettävästi ei ollut mitään pysyvää haittaa ja sydämeni toimii nyt niinkuin pitääkin. Tosin eipä sitä ole tutkittukaan enää sen koommin.

Nyt kun pystyy ajattelemaan asioita järkevästi, huomasin itsessäni maanisia piirteitä. Kun laihdutus eteni tarpeeksi pitkälle, ei enää masentanut. Kaikki ei enää ollutkaan niin perseestä, ja voimaa ja energiaa riitti vaikka mihin. Tätä vaihetta pitää kyllä kiittää siitä että valmistuin ylioppilaaksi niin hyvin paperein, kun maantiedon ja uskonnon lukemisesta tuli suurinta hupia mitä maa päällään kantoi. Innostuin myös suunnattomasti haravoimisesta (kulutti kivasti kaloreita ja sain osoitettua vanhemmilleni etten ole ihan kelvoton) ja aloin poimimaan puolukoita ämpäritolkulla. Lisäksi aloitin kylällemme 4H-kerhon ja muuta kaikenlaista. Jos joku haluaa käydä kurkkaamassa, huomasi sen myös blogistani. Bloggasin tavallista enemmän, ja tosiaan huomaatte myös kaikki ne "jeejee parannun" postaukset. Tuossa vaiheessa olin vielä aika syvällä suossa. Ajatuksissa kokoajan pyöri miten mahtava ihminen olen kun pystyn paranemaan ja oikeasti samaan aikaan vanha meininki jatkui kahta pahempana.

Hiukseni harvenivat kovasti. Mikään sulokutri en ennenkään ollut mutta tämän kaiken jälkeen vielä vähemmän. Eikä muuten ole vieläkään hiukset paksuuntuneet takaisin siihen malliin mitä ne joskus olivat.

Olo oli kamala kun tuo maaninen vaihe loppui. Elämä oli kahta kamalampaa, olin vastenmielisempi kuin ikinä, ja kaikki ympärillä vihasivat minua. Olin katkera siitä, että muut anorektikot saivat päänsilityksiä ja jatkuvia tsemppejä, omat vanhempani olivat minulle vihaisia ja muutama ystävistänikin sanoi minulle suoraan, että ryhdistäydy ja lopeta pelleily. Nyt arvostan tuota että minulle oltiin rehellisiä ja asiat sanottiin suoraan, silittely ja lässyttäminen kun eivät itsessään ja pelkästään auta mitään kun anoreksiasta on kyse. No tuolloin koin sen aivan kamalana, ja monenmonta kertaa olin itsemurhan partaalla. Viiltelyä en ole harrastanut koska olen niin saamarin kipuherkkä ihminen, mutta kerran vaan kaikki kävi itselleni liian raskaaksi, pää yksinkertaisesti petti. Ainoat arvet kropassani ovatkin siitä jääneet kun iskin itseäni puukolla muutaman kerran jalkaani. Säikähdin vielä tekostani samantien kun tilanne oli ohi aivan suunnattomasti, ja sitten taas ahdistumaan ja itkemään sitä kuinka ei enää vaan kestä elämää itsensä kanssa.

Mun silmänaluset!! Ne ovat olleet aina se ongelmakohta! Niitä ei saa peitettyä millään ja varsinkin syömisvammaillessa silmänaluset olivat kuin narkomaanilla. Huomatkaa myös käsien harmaus. Jalat olivat samaa sävyä...

Rehellisyyden nimissä, olen saanut painoa lisää 15 kiloa lisää siihen verrattuna mitä painoin pienimmilläni. Olo on ihan yhtä iso ollut koko ajan. Totta kai huomaan massaantuneeni ihan konkreettisista asioista; Samat farkkushortsit eivät minulle enää mahdu mitkä tuolloin menivät ja silloin liian isot vaatteet ovat minulle sopivia. Kuitenkin, nyt pystyn syömään asioita normaalisti, liikun normaalisti ja elänkin kuten tavalliset ihmiset (syömisten suhteen!), ja olo on tosiaan yhtä iso kuin mitä se oli tuolloin 15 kiloa sitten. Silloin asiaa vaan ahdistui koko ajan, nyt iskee piikki vain silloin tällöin, että olenpas lihava, haluan laihtua. Tunne kuitenkin menee ajan kanssa ohitse, ja kukapa nainen (ja mieskin) ei välillä omaa kokoansa stressaisi. On tämä elämä paljon enemmän elämisen arvoista näin, niin klisheeltä kuin tämäkin kuulostaa. Vaikka olin pieni ja hoikka ja mahduin aina pienimpiin vaatteisiin, niin olo oli kurja ja onneton ja kokoajan olisi pitänyt laihtua lisää. Jokaisen vessareissun jälkeen oli juostava vaa'alle että paljonkos sitä painoa nyt lähti. Aina jokaisen suupalan jälkeen sama juttu, mentiin tarkistamaan kuinka pitkä lenkki täytyykään juosta.

Puhutaanko asioista joista kärsin nyt syömisvammailun jälkeen? Hiukseni ovat ohentuneet hurjasti. Ei minulla mitään muhkutuggaa ollut ennenkään, mutta nyt on jäljellä about puolet siitä mitä aikaisemmin. Välillä tuntuu asukuvia ottaessakin että joku kalju läiskä paistaa jostakin. Kynnt haurastuivat myös huomattavasti entisestään, nekään tosin eivät olleet mitään supervahvaa tekoa alun alkaenkaan. Vatsan toiminta on ihan epämääräistä ja epäilenpä tuleeko se koskaan normalisoitumaan. Että kyllä se vuoden sairastaminen asiansa hoiti, vaikka voisi kuvitella ettei vuosi mitään aiheuta, kun osa sairastaa monia, monia vuosia. Toivon todella, ettei mitään vakavampaa ole aiheutunut, kuten lapsettomuutta. Sen näkee sitten vain ajankanssa, kuinka pahasti itsensä on pilannut. Kannattaako siis näin isojen asioiden kanssa lähteä edes leikkimään?

Ylläriylläri kunto huononi roimasti. Ennen olin hyvä liikkumaan, jaksoin juosta pitkää matkaa. Nyt olen saanut treenattua itseni takaisin kondikseen mutta säälihän se on että saavutetut tulokset nollaantuvat.

Tässä nyt näitä fyysisä juttuja, kaikkien niiden lukuisien psyykkisten vaivojen lisäksi jotka kalvavat vieläkin.

Suhde kuolemaankin oli todella häilyvä tuohon aikaan. Samalla kun halusin tappaa itseni, itkin kuitenkin junassa hysteerisesti koska pelkäsin kuolevani matkan aikan Helsingistä Suonenjoelle. Sydämeni oli aika kovilla, pulssi oli laskenut alle kolmeenkymmeneen. Onneksi sydämessäni ei (kai) ole mitään vikaa enää vaan syömällä asian sai kondikseen. Ja asia joka itseäni vähän ihmetyttää jonka haluan teille kertoa, koskee tätä kroonista nälkää. Vasta nyt se on itseltäni mennyt ohitse. Anoreksiani akuuteimmasta ja pahimmasta vaiheesta kun rupeaa olemaan ömmöm puolitoista vuotta. Nyt vasta kroppani on kunnossa, vaikka normaalipainossa olen ollut jo jonkun aikaa. Että te, jotka olette parantumisvaiheessa, ei kannata säikähtää ja pelätä. En minäkään lihonut tolkuttomasti, paino nousi normaalipainon yläpuolelle ja siihen se on jämähtänyt. Mättämiskierre kun ei ole lopullinen.

Olen nyt avautunut. Kerroin aika paljon aika henkilökohtaistakin infoa. Toivon että osaatte käsitellä sitä asiallisesti. Kuvat lähinnä ovat tässä nyt havainnollistamassa, että kuinka karua se on, olla ihan kuolleen näköinen samalla kun itse kuvittelee itsensä vuosisadan massiivisimmaksi olennoksi. Tiedän hyvin, että useampi teistä siellä ruudun toisella puolella haluaisi tulla nyt kritisoimaan minua rankalla kädellä, mutta koin silti että haluan nyt mitä luultavimmin viimeisen kerran tästä aiheesta avautua, ja teenkin sen siksi huolella. En olekaan tästä aiheesta kirjoittanut sen jälkeen, kun vielä sairastin. Silloin ajatukset olivat vielä aikalailla anoreksian ohjaamia, nyt kirjoitan tätä tekstiä ihan itse, omana terveenä itsenäni. Surettaa aivan vietävästi oikeasti se, että iso osa menikään sairastamiseen, ja olen onnellinen ja kiitollinen monista asioista. Nykyhetkestä ennen kaikkea. Olen jo satunnaisissa postauksissa maininnutkin, kuinka minulla on nyt kaikki niin hyvin, etten olisi 2013-2014 voinutkaan kuvitella tällaista onnea. Silloin kun oikeasti mietin missä lähin junarata menee ja kuinkahan helppoa lääkkeiden yliannostuksen ottaminen on, ei käynyt mielessäkään se että jokupäivä asun Helsingissä, opiskelen korkeakoulussa alaa jota haluan, parhaat ystävät lähelläni ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Joten ehkä minä tällä nyt haluan sanoa kaikille, että vaikka kuinka pahalle ja epätoivoiselle kaikki tuntuu, niin minä ainakin uskon, että kaikella on tarkoitus, ja kun yhden asian kärsii, on edessä jotain todella hyvää ja arvokasta.
Tällaista tällä kertaa, voi olla että en taas vähäänaikaan kirjoittele mitään syvällisyyksiä. Tulipa kilometripostaus, mutta halusin nyt yhteen rysäykseen kertoa kaiken mitä päässäni pyöri. En mielelläni tästä aiheesta blogissani puhu paljoa, koska itsekin yritän pysyä erossa kaikista anoreksiaa/syömishäiriötä käsittelevistä blogeista, oli ne sitten parantumista tai sairastumista.
Kiitän vielä kaikkia heitä, jotka tukivat ja olivat isona apuna paranemisprosessissa! Te kyllä tiedätte keitä tarkoita, te jotka tosiaan jaksoitte tsempata ja kannustaa ja välillä vähän potkiakin paremmalle polulle. Useiden muiden parantuneiden kanssa voin kaikille anoreksiaa sairastaville sanoa, että parempaa se elämä on näin, kuin siinä jatkuvassa kierteessä. I have spoken, thank you!

Kuulumispostaus vol.?☆

Kuulumispostausta on jo muutamaan kertaan toivottu ja totesin että nyt olisi oikein hyvä väli kirjoitella mitä minulle kuuluu! Nyt tosiaan on itsenäisyyspäivä ja hyvät itsenäisyyspäivät vaan kaikille! Itse istun at the moment kotona, oli pitkästä aikaa päivä jolloin minulla ei ollut yhtään mitään pakollista. Tarkoitus oli nähdä serkkua ja poikaystävää mutta molemmille tuli muuta menoa joten tässä sitä ollaan. Koska kuulumispostausta toivoessanne tuskin halusitte kuulla randomia liibalaabaa päivistäni, kuinka menen kouluun ja tulen koulusta ja sitten istun tietokoneella loppupäivän, kerronkin nyt sekalaisten kuvien saattelemana vähän syvällisempää settiä tilanteestani.

Sain lahjaksi torstaina ruusukimpun, mutta se ehti nuhjuuntua varsin nopeasti... Sainkin sitten kuningasidean ripotella terälehtiä TV-tasolle koristeeksi mutta... Siinäkös ne vasta ruskistui ja alkoikin nuhjuuntumaan siistin kuivumisen sijaan D: Noh, antaa niiden olla tuossa nyt jonkun aikaa ennenkuin lakaisen ne roskikseen. Huomasin myös näistä kuvista että tsiisös pitääpä pyyhkiä  telkkarin näyttö.

Se mikä teitä varmaan siellä eniten kiinnostaa on terveydentilani ja mikä on suhteeni anoreksiaan tällä hetkellä. Onnekseni voin todeta että toistaiseksi se on nyt historiaa! Olen ihan elämäni kunnossa, syöminen sujuu ja ainoa mikä ruuassa vituttaa on se että se maksaa. Myönnän, että ahdistun vieläkin jos omasta mielestäni olen syönyt liikaa ja jos joskus aamupala jää välistä iloitsen siitä salaa hiukan, mutta jos ystäväni pyytää minua kakkubuffettiin syömään ei se minulle aiheuta suuria tunnontuskia. Paistan kananmunani öljyssä ja syön vaikkei kukaan vahtisikaan. Voin siis hyvin, ja onnekseni painoni ei ole lähtenyt räjähdysmäiseen nousuunkaan (meinaan tällä siis sitä etten mennyt ääripäästä toiseen). En tiedä miten pian mielikin tervehtyy täysin tällaisesta näin rankasta sairaudesta, toivon että pian. Pääasiaksi koen kuitenkin sen että pystyn elämään itseni kanssa ja olen saanut itsetuntoani hiukan kohotettua. En koe itseäni niin vastenmieliseksi läskiksi kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, tai varsinkin vuosi sitten. En nyt kuitenkaan pidä itseäni minään kauniinakaan saati hoikkana ja vaatteiden valinnan kanssa tulee vieläkin säännöllisesti ongelmia että missä näytän edes semihoikalta. Harmittaa kun moni aivan ihana vaate on kaapissa käyttämättömänä koska nään itseni niissä niin isona... Kuitenkin, en enää voi itseäni anorektikoksi kutsua ja olen täysin hoidon ulkopuolella (joka sekin hiukan ihmetyttää koska KYSsistä laitettiin lähete tänne ja mitään ei ole kuulunut vieläkään, vaikka sieltä minulle pitikin soittaa jo syyskuussa. Oh well aivan sama). Voin paremmin nyt kuin moneen vuoteen!

Koulu vie valehtelematta aikaani ehdottomasti eniten. En muista olenko täällä blogini puolella jo mesonnut sitä että se on täyttä paskapuhetta että lukio muka olisi vaikein koulu. Ei ole, lukiossa pystyi sluibaamaan sieltä mistä aita on matalin, ammattikorkeassa ei. Eihän se olekaan tarkoitus että korkeakouluissa pääsisikään luistelemaan helpolla, mutta pakko sanoa että täällä DIAKissä ei meille liikaa vapaa-aikaa anneta, ja olemme tehneet jo viisi kirjallista tehtävää ja kolme seminaariesitystä (neljäs menossa) tämän puolen vuoden aikana. Hyvin on tahdista huolimatta selvitty, ja seminaariesitysten teko on ollut myös oikein mukavaakin. Porukka on mahtava ja todella erilaisista ihmisistä koostuva. Suurin murheeni on ollut kyllä kirjallisten tehtävien sijaan tentit! Tenttikirjat tuntuvat olevan ihan kiven alla ja saa oikeasti käydä taistoa että kirjat saa. Olen jäänyt joka tenttiin yhtä lukuun ottamatta kirjatta, niin myös nytkin. Onneksi sain sentään viikonloppulainaan tämän keveän teoksen, joka pitäisi huomenna lukaista, jotta saan palautettua sen maanantaina aamulla.

Taiteellisia kukkakuvia. Yhyy ulos saisi sataa jo lunta, mutta jos säätiedotuksiin on uskominen lumesta saa vaan haaveilla...

Mites sitten kaupunkilaistuminen on sujunut? Olen sopeutunut tänne täydellisesti! On oikeasti ihan unelmien täyttymys saada asua keskellä tätä kaikkea, ystävät lähellä. Koulun jälkeen olen melkein joka päivä sosialisoinut ainakin jonkun ihmisen kanssa. Viikonloput ovat olleet aina täynnä ja oikeastaan tuntuukin hiukan hassulta ja oudolta että nyt olen vain koko päivän saanut nauttia omasta seurastani. Rahaa palaa, se nyt on karu fakta. Kuitenkin asuminen näin keskeisellä paikalla helpottaa liikkumiskustannuksissa kun ei täydy välttämättä matkakorttia hankkia. Tosin sen verran olen täällä kermaperseytynyt että aina minulla melkeinpä tuota arvoa kortilla on, että säästän energiaa metrossa istumalla kävelyn sijaan. Pitää nyt vain pitää huoli, ettei pääse kaupunkilaistumaan liikaa!

Sain nyt tänään suuren taiteellisen pistoksen ja aloin pitkästä aikaa piirtämään. Ei siitä mikään suuri taideteos tullut mutta yritys hyvä kymmenen kai... :D

Näin loppuun vielä pikaisesti kevyempiä kuulumisia. Olen tosiaan ollut aika kiireinen että millekään kummemmille harrastuksille ole jäänyt aikaa. Sen huomaa harventuneessa bloggaustahdissakin. Nyt tänään sain tosiaan piirrettyä. MLP-asiat ovat vieneet sydämeni taas, olen kuunnellut paljon MLP-musiikkia ja haaveillut omasta kokoelmasta. Tässä rahatilanteessa se tosin jää unelmaksi ja ei minulla täällä olisi edes tilaakaan. Kotoa varmaan otan omat Monster High-nukkeni tänne koristeeksi. Haaveilin jo että voisin jossain vaiheessa cosplayata vaikka Rainbow Dashia, mutta tiedän ettei omat hermoni kestä sellaista projektia, plus en edes conita enää nykyään. Gyaru on vakiintunut tyylikseni, että aina jos laittaudun vedän gyarumeikit loppuun asti. Monena päivänä kuitenkin olen hiihdellyt tässä vielä omemmassa spurgu-lookissani. 

Nyt jouluksi olenkin taas vesantoutumassa. Sitä en tiedä kuinka kauan maaseudulla viihdyn, omistan vain yhdensuuntaisen junalipun tällä hetkellä. On se ihan mukavaa käydä pikkusiskoja moikkaamassa ja kissaa silittämässä, mutta kuten jo mainittua olen kotiutunut tänne niin hyvin ettei mielellään täältä kaupungista pitkäksi aikaa poistuisi. 

Ja vielä sitten, olen ajatellut että voisin taas yrittää alkaa pitämään enemmän lifestyle-tyylistä blogia. Juteltiin aiheesta Sofian kanssa yksi päivä hänen kyläillessään, kuinka pelkät muotiblogit enää harvemmin ihmisiä jaksaa kiinnostaa. Itselläni kuitenkin on niin tylsä elämä, etten nyt ole ihan satavarma jaksaako ihmisiä juuri kiinnostaa se kuinka menen kouluun ja tulen koulusta ja loppuilta menee juuri paskaa netistä penkoen tai simssiä pelaten. Aion kuitenkin skarpata ihan jo itsenikin takia, että jotain kehittävää tulisi tehtyä. Siksi jaksankin olla itsestäni hiukan ylpeä että tänään sain jopa piirrettyä. Onhan sekin parempi kuin koko päivä facebookissa istuen.

+3kg☆

Postaus jonka julkistamista mietin ja mietin ja mietin... Päätin kuitenkin että koska olen jo paljastanut itseni kaikille niin menköön! :D Otin myös tätä postausta varten miljoona kuvaa omalla järkkärillä, kunnes totesin että ne kuvat olivat kaikki aivan kamalia ja julkaisen tässä nyt vain pari selfietä by iPhone. Päätin kokeilla hiukan erilaisempaa meikkiä, asu nyt ei ollut kummoinen.

Eli siis, olen jo melkein normaalipainoinen! Viime punnituksesta (about kolme viikkoa sitten) oli painoa tullut lisää +3kg. Olo on ristiriitainen: Hävettää, miten on saanutkin noin valtavasti painoa itseensä. Mitä muita paranemisblogeja olen lukenut, tytöt valittelevat parinsadangramman "painonnousua", tai vaihtoehtoisesti tuulettavat sitä kun vaaka sanoo +200 grammaa. Ja mitä minä sitten? Märsyän itseeni muutamassa viikossa kolme kiloa. Okei, varmasti painossa on nesteitä sun muuta "epäolennaista" mukana, eriävistä syistä, mutta on sitä itse tavaraakin varmasti kertynyt. 

Olenkin ottanut ihan tosissaan tahtia kiinni, päätin ylkkäreiden aikaan että nyt, helvetti, syödään. Painoa on _saatava_ lisää, halusi sitä tai ei. Paino oli jo monta monta kuukautta jumittanut paikallaan, menin ylä- ja alamäkeä syömisen kanssa. Nyt sitten olen syönyt paljon kolmen viikon ajan, ja on tässä pientä edistystä: Syön nykyään aamupalan, syön sen vaikkei kukaan olisi vahtimassakaan. Tänäänkin olin aamun kotona ja otin molemmat puolet kauraleivästä, vaikka ennen olisin ottanut vain puolikkaan vähäkalorisinta leipää mitä on ja järsinyt sen ilman päällisiä (jos siis joku olisi pakottamassa syömään). Olen tosiaan herkutellutkin aika roimasti, mutta minkäs teet kun jääkaappi ja pakastin on vieläkin täynnä juhlaleivosjämiä.

Aikaraja BMIn saamiseksi 18 oli toukokuun alkuun, ja se ei toteutunut. Olen siksi myös yrittänyt itselleni todistella, että tämä jäätävä painonnousu on ihan luvallista. Vaikka kuten tuossa alussa jo sanoin, tuntuu niin epäreilulta, että itse lihon hirmu nopeasti ja hirmu herkästi, kun muut eivät liho vaikka söisivät karkkeja ja kakkuja päivittäin. Tai että kun muut anorektikot ovat osastolla nenämahaletkuissa ja nutridrinkkien ympäröimänä, hekin lihovat vain vaivaisia satoja grammoja. Itse kuitenkin käyn salilla ja lenkkeilen, että kulutustakin löytyy. Kolme kiloa muutamissa viikoissa... Helvetti että se on paljon!

Miksi sitten julkaisen tämän tiedon teille? Valitin asiasta eräässä syömishäiriöstä toipuvien tukiryhmässä. Siellä sitten eräs tyttö sanoi, että harva parantumisblogia pitävä varmaan viitsii kertoa, että nyt tuli roima määrä kiloja lisää, koska häpeän ja epäonnistumisen tunne on niin suuri. Ja tottahan se on: Minua hävettää ihan hirveästi, ja tuntuu että olen tosiaan menettänyt kaiken kontrollin. Tarvitsisinko minä muka kahta leipää aamupalalla? Miksi syön keksejä kun ei ne ole kunnon ruokaa? Miksi piti ottaa toinen pala kakkua kun ilmankin olisi selvinnyt? Pelkään että paino vaan nousee ja nousee ja kohta olen sellainen soranorsu ettei pahemmasta väliä. Back to the point, ajattelin tämän ehkä rohkaisevan jotakuta. Toivottavasti joku toinenkin syömishäiriöstä toipuva siellä ruudun toisella puolella nyt tietää, että joku muukin saa painoa nopeaan tahtiin ja helposti. Olen kyllä itsekin hiukan tyytyväinen: Ehkä pian voin tulla ja kertoa kaikille että nyt, nyt olen normaalipainoinen! Vielä muutama kilo matkaa siihen. 

P.s. Olen saanut mun pyllyn takaisin, keksinsyönti ja salitreeni siis ei ollut ihan hyödytöntä!!

P.p.s. Paino, jonka otin ei ollut aamupaino, vaan otettu keskellä päivää niin, että olin syönytkin ennen... Että tarkkaa painomäärää en tiedä vieläkään, ja ei kyllä haittaakaan. 

Puhdasta valitusta terveydentilasta☆

Hiukan ikävää julkaista taas ja näin pian tällainen anoreksiapostaus, mutta älkää huolestuko, tällä kertaa ei tule pitkä kilometripostaus. Nyt keskityn ihan rehellisesti ja suoraan sanottuna valittamaan. Vaikka olenkin melko hyvä tässä valittamisessa ja kitisemisessä, aion pitää tämän lyhyenä ja ytimekkäänä.

Sain viimepostaukseen kommentin, missä sanottiin, että en yritä parantua kunnolla ja en ole edes yrittänyt. Yleensä en ota itseeni kommentteja, sen verran olen itseäni kovettanut, että selkeät haukkumis- ja vittuilukommentitkin menevät vain ohi korvien, ja kritiikin osaan ottaa vastaan ilman että kiskoisin puolikiloa palkokasveja nenääni. En usko että tuo kommentti oli pahalla tarkoitettu, mutta siitä minä oikeasti hiukan loukkaannuin. Ja tästä omasta paranemisestani ja parantumismyönteisyydestäni ja edistymisestäni aion nyt sitten teille puhua, suoraan kuten aina.

Nyymi, olet osittain oikeassa. En ole edistynyt tässä paranemisessa niin loistokkaasti ja niin mainiosti kuin ehkä olen antanut tietyllä tapaa olettaa, ja en ole tosiaankaan terve. Vehtaan syömisen kanssa, viikot kituutan ja elän +/- 800 kalorilla, mutta viikonloppuina mässään menetetyt kilot takaisin. Olen vielä henkisesti ihan sairas, nään itseni sairaan läskinä ja kuvittelen koko ajan lihovani. Ehkä pelottavinta on se, että ihan tosissaan uskon lihoneeni, ja tosissaan kerron kaikille että "Apuaapua olen lihonut!!" vaikka vaaka ei olisi liikkunut suuntaan eikä toiseen. Vaikka vaakanumero olisi pienempikin kuin viimeksi, pääni kääntää asian niin että olen lihonut ja uskon sen jopa itse. Peili sanoo joka päivä että olen lihonut. Että totta se on, en minä ole tervettä ihmistä nähnytkään. Mutta kukaan, ei kukaan pysty sanomaan etten olisi edistynyt! Ja se raivostuttaa, että kaikki ihmiset vain tuntuu tykittävän (Joiden kanssa siis asiasta on tullut puhuttua) että "Et ole edistynyt ja et sinä taida edes haluta sitä". Kotona käytiin suuri tappelu viimeksi tiistaina, kuinka mitään edistystä ei ole tullut ja on ihan turhaa minua edes hoitaa kun mitään ei näy tapahtuvan. Ei pidä paikkaansa.

Sanotaan ja puhutaan nyt sitten suoraan. Olen lihonut viidessä kuukaudessa kuusi kiloa. Sekö ei ole edistystä? Olen vieläkin alipainoinen ja painoa pitää saada viisi kiloa lisää. En ole varsinaisesti jatkanut laihduttamista. Tilanne on vain niin, että aina kun saan pari lisäkiloa, laihdutan ne pois, ja sitten olen tässä nykytilanteessa. Tästä en alemmas painoani vie, koska tiedän, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Minä pystyn herkuttelemaan, minä pystyn syömään ravintolassa, pystyn syömään ruokaa jonka ravintoarvoja en tiedä. En enää piilottele ja heitä ruokaa roskiin kovin usein (Joskus tätäkin tyhmyyttä on vielä tullut harrastettua, myönnetään, mutta voidaan puhua ihan muutamista kerroista kuukaudessa). Minä en ravaa vaa'alla monta kertaa päivässä tai edes päivittäin. Käyn vaa'alla ehkä kerran kahdessa viikossa. En käytä mittanauhaa itseni mittailuun kuin hyvin, hyvin harvoin (Ok, tämä johtuu siitä että mittanauhat on takavarikoitu :'D). 

Tämä aihe nyt sitten nousi pinnalle kun oli juuri tuo tappelu kotona, anonyymikommentti sekä sitten tuli luettua muutamia anorektikoiden blogeja. Hei, moni sairastaa anoreksiaa monta vuotta! Pääsevät osastolta, sama meininki jatkuu, takaisin osastolle, "parannutaan", kotona taas oksennetaan ja pakkoliikutaan. Itse olen kuitenkin noussut muutamassa kuukaudessa tosi paljon, ja takapakit ovat olleet todella pieniä. En ole laihtunut hurjasti, vain niitä muutamia kiloja jotka olen ensin syönyt itseeni. Noilla anorektikoille jotka sairastavat monta vuotta, ja jotka ovat parantumismyönteisiä (oikeasti tahi ei, mutta kuitenkin) sataa myötätuntoa ja sääliä, ja itse saan vain kuraa niskaan siitä, että en oikeasti muka yritä. Sanon suoraan, se tuntuu pahalta. Minä haluan parantua, haluan takaisin sen elämän että voi ajatella muutakin kuin ruokaa ja syömistä. Haluan olla terve ja elää normaalia elämää.

Kuva boredpanda.com

Joo, no enpähän näköjään kauhean lyhyeksi saanut nyt asiaani tiivistettyä. Ja pahoitteluni taas tällaisesta valituksesta. Suoraan sanottuna on ollut vähän paskat fiilikset tässä muutaman päivän. En päässyt kouluihin, eli se pahin pelko toteutui. Minulla on ollut hankalaa itseni kanssa ja huomiset ylioppilasjuhlat stressaa. Niin paljon ihmisiä, joita olisi mukava jututtaa mutta ei ehdi. Ja pelkään myös niitä kaikki "Mitäs teet nyt lukion jälkeen?"-kysymyksiä. Ei ole kivaa sanoa että noh, pakollista välivuottahan tässä. Ehkä olen taas vähän turhan dramaattinen, sain minä nyt pääsykoekutsuja suomenkielisiin ammattikorkeisiin, mutta olen nyt taas siinä mielentilassa, että olen jo heittänyt pyyhkeen kehään ja ryven mieluummin itsesäälissä kuin yrittäisin tsempata itseäni. Välillä tällainen pessimismi on aika syvältä, tiedän hyvin että jos asenne on se, että "Emmä pääse kuitenkaan" niin ei sitä sitten varmasti pääsekään. Mielialaa laskee myös se, että tuo upea ylioppilasmekko oikeasti ON iso, äitini yritti sitä korjailla pienemmäksi parhaansa mukaan, mutta se silti roikkuu päälläni. Ja ei ole sitä kesätyöpaikkaa eikä koulupaikkaa ja ää... Nyt vain yritän pitää itseni kasassa. Juhlat huomenna, toivottavasti kaikki menee hyvin ja yritän saada tässä elämäni nyt vaan järjestykseen.

Se sallitumpi syömishäiriö 2/2☆

Jatko-osaa saarnaukselleni. Tällä kertaa pusken muffinssien sijaan tekstin väliin oman lärvini kuvia, eikö olekin mukavaa? :'D Testailin vähän erilaista hiustyyliä sekä meikkiä, mutta onnistumisesta voi olla montaa mieltä. Kerrankin sain muuten asialliset kulmakarvat piirrettyä, ja siitä tunnen hienoista ylpeyttä. En koskaan saa kulmakarvoja samannäköisiksi, varsinkin vasemmanpuoleinen tykkää käyristyä hassusti. Mutta te varmaan haluatte kuulla/lukea mitä minulla on sanottavana sallituista syömishäiriöistä, sen sijaan että kertoisin romaanin verran kulmakarvoista ja niiden vänkyryydestä. Aloitetaanpa!

Elikäs se toinen sallittu syömishäiriö on fitness! Tuliko yllätyksenä? Joo ei varmaan kenellekään. Tästä asiasta on moni kirjoittanutkin, ja kun fitness ja treenaaminen tuli pinnalle, täyttyi myös iltapäivälehdet uutisista, kuinka huomaat milloin treenaus menee yli ja kuinka treenaaminen aiheuttaa syömishäiriöitä. Ja näin sivustaseuraajana voin sanoa että kyllä, kyllä himotreenauksessakin on syömishäiriön piirteitä ja vahvasti! Olen lueskellut nyt joitakin fitnessneitokaisten blogeja, ja vaikka tytöt/naiset olisivatkin ihan normaalipainoisia, on suhtautuminen liikkumiseen ja syömiseen varsin pakkomielteistä!

 Haluan heti sanoa, että minulla treenaus ei tosiaankaan ole anoreksian jatketta tai yllytä syömishäiriöön. Päinvastoin, treenaaminen on oikeastaan nostanut minua todella paljon ja kannustanut terveellisempään elämäntapaan. Tiedän, että en voi saada muodokasta kroppaa (tissejä, timmiä vyötäröä ja pyllyä) sekä lihaksia, jos jätän syömättä ja pakkoliikun. Tahdon tuloksia, ja tahdon näyttää hyvältä. Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin, en halua heittää menemään kaikkia niitä saavutuksia jota treenatessa olen saavuttanut: Jos nyt lopetan syömisen, lähtee paino lihaksista ja sitten en taas jaksa mitään. Treenaaminen on antanut minulle ns. syyn syödä. Tiedän, ettei syömiseen mitään syitä tarvita, syödä täytyy vaikka makaisi vaan koko päivän sängyssä mietiskellen filosofisia ajatuksia. Lisäksi treenaaminen on tuonut sisältöä elämääni, on jotain tavoitteita ja harrastuksia. Vanhempani ovat kuitenkin aivan eri mieltä asiasta ja näkevät homman aivan toisin kuin minä, mutta oh well en enää oikeastaan jaksa edes välittää. Olen kuitenkin yksi iso pettymys heille joten tulkoot tässä pettymystä sitten lisää :'D Minnekään fitnesslavoille en tähtää, enkä kilpailemaan, haluan pitää tämän homman ihan vain harrastuspohjalla. En myöskään ala seuraamaan syömisiäni! Hiilareiden ja proteiinien kanssa sählääminen on ärsyttävin asia fitness-elämässä!

Hiilarit ja protskut, siihen voikin melkein tiivistää mikä himotreenaamisesta tekee syömishäiriöistä, minun mielestäni. Jos nyt joku salihirmu tulisi minun kanssani väittelemään, hän varmaan näkisi tämän asian aivan eri vinkkelistä kuin minä, mutta sanonpahan kuitenkin. En ole siis perehtynyt mitenkään hirmu hyvin tähän ravitsemuspuoleen. Tiedän vain niitä perusjuttuja, ja jotain nippelitietoa mitä olen jostain Hyvä Olo-lehdestä napsinut, mutten tosiaankaan ole tehnyt mitään taustatutkimusta or so on, korjatkaa siis kommenttiboksissa jos jauhan ihan täyttä shaibaa. Luin joidenkin tyttösten blogeja, jotka ovat ikäisiäni tai minua nuorempia. Tytöt kehuivat etteivät ole moneen vuoteen syönyt mitään e-koodimättöjä, ja he eivät ole sokeriin koskeneet pitkällä tikullakaan vuosiin. Joktut taas välttelevät hiilareita, hiilihydraatteihin ei kosketa koska ne ovat "hiilaripaskaa" ja täysin turhaa. Sitten vedellään niitä rahkoja ja banaaneita ja "protskujuomia", ja ateriat korjataan proteiinipatukoilla ja herajauheesta väännetyillä drinkeillä/mössöillä/leivoksilla/you name it. Jos jonnekin mennään niin omat eväät ovat mukana, että ei sitä sokrua tai hiilareita vahingossakaan omaan kehoon pääsisi.

Sama juttu kuin anoreksiassa: Anorektikko ei voi syödä suklaalevyä koska seuraavana päivänä vaaka varmasti näyttäisi +10 kiloa koska yksi suklaalevy. Treenaaja ei voi syödä suklaalevyä koska yön aikana lihakset kutistuisi olemattomiin ja jäätävä rasvakerros olisi vallannut kropan. Vai miten on? En usko että ahkeran treenaamisen ja työn tulokset tuosta noin vaan nollaantuisivat, jos pitää herkkupäiviä. Lisäksi se nyt on ihan tutkittu juttu että hiilareitakin tarvitaan (jokseenkin kohtuudella) ja suomalainen ihminen saa proteiinia aivan tarvittavan määrän perus ruoasta, niitä proteiinijauheita ei välttämättä tarvita mihinkään (paitsi ehkä siihen palautumiseen, mutta ruokavalion ei tarvitse koostua proteiinijauheista ja -patukoista). Itseäni hiukan alkoikin ahdistamaan kun niitä treenitsirbuloiden blogeja luin, kuinka he hehkuttivat miten pysyvät tiukassa ruokavaliossaan ja herkuttelevat taateleilla. Jos minulle iskee makeanhimo niin sitähän ei mitkään hedelmät poista, päin vastoin! Kun herkututtaa tahdon suklaata tai jätskiä tai pullaa! Ja tervettähän se on välillä irroitella. Tosin hiukan ihailen sitä, että joillain on niin luja halu ja tahto että pystyy tosiaan kaikesta mässystä kieltäytymään...

Ja en siis tässä tekstissä tarkoita että kaikki tosissaan treenaavat olisivat syömishäiriöisiä. En todellakaan ja ymmärrän että jos ihan "ammattitasolla" nostat punttia tarvitsee hioa omanlainen ruokavalio, mutta se on mielestäni naurettavaa ja hiukan surullistakin, jos ainoat sallitut ruoka-aineet ovat rahka, broileri, jotkut kasvikset ja jotkut hedelmät. Kaloreitahan treeni-ihmiset saavat varmasti tarpeeksi, sillä et sinä saavuta tuloksia miinuskaloreilla, mutta näin maalaisjärjellä aletaan liikkumaan ortoreksiassa, jos ei koskaan ikinä pystytä siitä tiukasta ruokavaliosta joustamaan. Itse olen hiukan alemmuuskompleksoitunut juuri siksi, etten minä voi enkä suoraan sanottuna edes halua alkaa noudattamaan mitäänrahkabroileriproteiini-elämäntapaa. Varsinkin näin vegetaristina se voisi koitua hiukan hankalaksikin (tai en minä tiedä, en ole tosiaankaan perehtynyt). Voiko minusta sitten koskaan tulla hyvää "fitnessmimmiä" jos en jätä sokereita ja hiilareita? Jos minä tuhoan sen suklaalevyn viikossa, olenko aivan ihmisraunio ja epäkelpo? :D 

Toivoisin vain kaikille hyvää mieltä ja suhtautumista itseensä, ruokaan ja liikuntaan! Yritän tässä itsellenikin kovasti opettaa että itsestään voi pitää vaikkei ole se kaikista hoikin ja kaunein. Treenaamalla saan itseäni kehitettyä ehkä siihen suuntaan, milloin voisin jopa alkaa hiukan pitämään itsestäni. Se jää nähtäväksi! Toivon taas että tämäkin postaus oli mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia. On todella mukavaa, kun kuulee että postaukseni ovat kiinnostavia ja ihmiset jaksavat jopa lukea näitä ja kommentoida, se saa tämän bloggaamisen tuntumaan aivan mahtavalta puuhalta! Olen niin otettu teistä kaikista rakkahista, että päätin pitää giveawayn nyt tässä piakkoin, vaikka alunperin meinasin säästää sen sinne kahteensataan lukijaan. Olette kuitenkin osaltanne tukeneet minua tässä paranemisprojektissa (paitsi te pari ilkeää nyymiä siellä ;< ) joten olette ansainneet palkinnon. Pysykäähän kanavalla ja kommentoikaa mitä fiiliksiä tämä postaus teissä herätti. Nyt, menen saunaan ja sitten nautiskelen iltapitsani <3

Osan 1 voit lukea täältä.

Se sallittu syömishäiriö 1/2☆

Minun on ilmeisesti paras lopettaa se uhoaminen ja lupailu, en minä niitä saa kuitenkaan pidettyä. Eli sh-aiheista tekstiä on nyt ihan kahden osan edestä tulossa, sillä meikällä on niin paljon asiaa aiheesta, jota haluan teille jakaa, varsinkin näin nytkun taas anoreksia on päässyt lyömään kasvoille ja olo on ollut hankala moneltakin osaa. Stressi painaa päälle, ja se sitten purkautuu enempi vähempi luovin tavoin. Ja koska viimeisetkin estoni ovat poistuneet, sama se on aukaista sanainen arkkuni tänne julkisestikin. Olen miettinyt myös pidempään, että tahtoisin tehdä kunnon syväanalyysin ajatuksistani, niin itseäni kuin muitakin koskien. Ehkä nyt näin vapun aikaan on hyvä tulla masentamaan kaikkia näillä ajatuksillani, joita olen ehtinyt tämän pitkän, pitkän viikonlopun aikana pyörittää.

Aloitetaan siis itse anoreksiasta. Aion seuraavassa osassa paneutua aihealueeseen kaksi. Mutta nyt puhutaan siis vain ja ainoastaan anoreksiasta, ja ei omasta sairaudestani pelkästään vaan yleisesti siitä taudista, joka monia nuoria ja vähemmän nuoria ihmisiä riepoo. Syömishäiriöitä on ollut olemassa koko minun pienen ikäni, mutta tuntuu, että nyt oman sairastumiseni aikaan, moni muukin ympärillä sairastui/sain tietää että sairastaa anoreksiaa (tai epätyypillistä syömishäiriötä, mutta niputan näin moukkamaisesti anoreksian ja epätyypillisen syömishäiriön yhteen). Kun olin vielä aktiivisimmillani sairas, ja laihduttaminen oli suorastaan täyspäiväistä työtä minulle, olin aivan helvetin katkera ja vihainen siitä, että moni muukin oli sairas. Koin, että se "mun juttu" oli varastettu, ja että porukka halusi julistaa jonkinlaisen kilpailun. Tavallaan se antoi minulle paljon puhtia laihduttamiseen, sillä halusin näyttää epätoivoisesti, että olen paras.Tästä ajatuksesta pääsenkin sitten kertomaan mikä minua on ahdistanut ja masentanut nyt viimepäivät.

Tahdon olla hyvä jossain! Tämä. Nyt olen työtön, en saanut kesätöitä mistään. Hain yhteensä kolmeenkymmeneen työpaikkaan, vain Alepasta, Stockmannilta ja paikallisesta kahvilasta tuli sähköpostia, että kiitos mutta ei kiitos. Mistään muualta en ole kuullut mitään. Olen katkera, sillä moni laiskempi ja moni "hällä väliä"-asenteella varustettukin ihminen sai töitä, suhteilla mutta kuitenkin. Koulupaikka alkoi ahdistamaan myös ihan toden teolla! Luin ahkerasti kumpaankin kouluun, mutta pääsykokeissa en kuitenkaan loistanut. DIAKkiin elättelen toivoa mutta Metropolia on kyllä aikalailla haudattu ajatus jo nyt. Olen siis työtön ja opiskelupaikaton. Yksinäisyys on alkanut myös kalvamaan, kai se on tämä kevät. Kaikilla muilla on omat rakkaat rinnalla, ja isot kaveri- ja ystäväporukat joiden voimin bilettää ja matkustella. On minullakin ystäviä, mutta 100-400 kilometrin välimatka hiukan latistaa, varsinkin tässä rahatilanteessa ei se matkustelu joka viikko tai edes kuukausi onnistu. Muuttokin on nyt vähän hataralla pohjalla, kun ei työkuvioista ole mitään, yhtään minkäänlaista tietoa. Kotona on ahdistava tunnelma, joka onneksi hiukan on nyt helpottanut, ja sen myötä omakin olo on rauhoittunut vähän. Mutta sitten päästään tähän harrastuspuoleen: Olen ihan surkea "fitnessmimmi". En jaksa salilla treenata 40 minuuttia pidempään, en ole timmin näköinen. En osaa kieltäytyä kaikista herkuista enkä osaa noudattaa kivenkovaa ruokavaliota. En ole hyvä bloggaaja, tuntuu että jokaisen postauksen lukijamäärät ovat aina vain pienempiä. En ole hyvä gyaru enkä "muotityyppi", koska en saa asukuvia otettua missään ja liikun harvoin lenkkipolkua ja kuntosalia pidemmälle, joten en edes laittaudu nykyään usein.

Mikä sitten herätti kaikki nämä ajatukset? No se yksi lihottu kilo. 1 kg. Lääkäri sanoi viime käynnillä, että nyt on korkea aika nostaa painoa. Tavoitepainooni on vielä viisi kiloa jäljellä, ja painoni on junnannut paikallaan jo 4 kuukautta, ja minun piti olla tässä tavoitepainossani jo keväällä. En ole, ja olin oikeastaan jo aika fine kroppani kanssa. Kuitenkin aloin lisäämään ruokamääriä, ja niinhän siinä sitten kävi että se kilo napsahti lisää. Heti näytin kaksinkertaisen leveältä, tight gappini näytti kutistuneen pois ja vyötärönympärys oli ainakin nelinkertaistunut! Peili kertoi minulle tämän, vaaka kertoi vain sen yhden lihotun kilon. Se sai minut miettimään miten epäonnistunut oikeasti olen, aivan kaikessa. En enää ole edes hyvä  anorektikko. Kaikki tämä sai minut miettimään, kuinka hyvältä se tuntui, kun painoa sai pudotettua. Kuinka hyvältä se tuntui kun pystyi sanomaan että en ole syönyt herkkuja puoleen vuoteen. Kuinka hyvältä se tuntui kun thinspoketjussa muut anorektikot ihaili riutunutta kroppaani. Kaikki tämä tuli mieleen. Että jos vaikka jatkaisin sairasta touhuani, saisin tuntea olevani onnistunut, edes sitten anorektikkona, jos minusta ei muuhun ole. Ja ei minusta ole.

Kituutin itseäni sitten pari päivää ja totesin että "anorektikon taitoni" on hävinnyt, ja voin fyysisesti tosi huonosti ne pari päivää. Ja kyllä ne viimeiset järjenhiveneni alkoi minulle huutamaan että nyt helvetti muija, aiotko taas heittää kaiken hyvän romukoppaan. Olen saanut taas sosiaalisen elämäni takaisin, olen oppinut nauttimaankin ruuasta ja fyysinen kuntoni on parantunut huimasti. Jos nyt alan taas laihduttamaan, kyrpiintyy vähäisetkin ystäväni minuun lopullisesti, alkaa kamala ruuanvahtaus ja syömistilanteiden välttely, epätoivoinen valehtelu sekä salitreenit ja kymmenen kilometrin rennot aamulenkit saisin unohtaa. Siitäkös se paha olo sitten tulikin: Anorektiset ajatukset muttei "saa" laihtua. Eli hirveä olo omasta kropasta ja painosta ja syömisistä. Pidemmänpäälle näin parempi, nyt tuntuu vai ihan järkyttävältä. Vappu, munkit ja sima ei kyllä auttanut tähän morkkikseen yhtään. Noh, ainakin munkit oli herkkua. Se jälkitunne niiden syömisestä ei.

Nyt on sitten annettu pieni taustaselitys sille mikä minua kalvaa taas vaihteeksi. Anorektikkona tunsin olevani parempi ihminen. Pääsen nyt siis siihen pointtiin mikä minulla tämän tekstin kirjoittamisessa on/oli. En nyt sentään taas aio teille joutavaa narinaa jakaa, yritän pitää blogini asialinjalla kaikesta huolimatta :'D Kun tulin kaapista ulos anoreksiani kanssa, sain heti paljon yksäreitä facessa ja sähköpostia, että hei, ois kiva tutustuu! Sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat melkein sylkeneet päälleni (okeiokei, hiukan dramatisointia tässä) ennen, jotka eivät ole hevonpaskaakaan välittäneet tekemisistäni tai kuulumisistani. Nyt kun sitten olin anoreksia-Saga niin seurani kelpasikin ja olinkin yllättäen tosi mielenkiintoista ja mukavaa seuraa. Enää oudot vaatteet ja oudot mielipiteeni eivät häirinneetkään heitä, mutta kyllä anoreksiani oli sen verran mehukasta asiaa että siitä udeltiin ja kyseltiin. Vaikka näin blogiinikin aiheesta kirjoitan, en ala mitään laihdutusmetodeistani tai painostani tai lääkärikäyntien tarkoista tapahtumista täysin randomeille ihmisille selittämään. Olin tietenkin otettu, kun minulle tuli vähän etäisemmätkin ihmiset tsemppaamaan minua ja lähetti hurjasti paranemisia, se oli todella koskettavaa ja haluan nyt näin julkisesti vielä kiittääkin kaikkia jotka niin tekivät, kiitoksia sydämeni pohjasta <3

Muttamutta, jos tuosta esimerkistä ei käynyt ilmi, tarkoitan että on outoa että anoreksia on sellainen hyvyyden mitta. Anorektikkoja ihaillaan yleisesti ottaen, siihen ei voi tulla kukaan inttämään vastaan. Anoreksia on hieno juttu, ja kuten ne jaappanilaisetkin sanoivat, se on tosinainen joka älyää kieltäytyä ruuasta (NOPE!). En tajua oikeasti tätä anoreksiaihailua, mutta pakko myöntää, että ennen sairastumista itsekin kuuluin siihen lahopääjoukkoon joka ajatteli, että olisipas tosi siistiä sairastua anoreksiaan. SILLOIN LAIHTUISI. Joo, niin laihtui, mutta siinä kilojen mukana karisi myös fyysinen ja henkinenkin terveys. Ja kaikkien kannattaa muistaa, että vaikka kuinka olisit anorektikko ja syömishäiriöinen, se ei tarkoita sitä, että välttämättä olisit alipainoinen ja laiha. Voit olla anorektikko, joka paastoaa viikot ja viikonloppuna helvetti repeää ja ahmit kaikki viikon miinuskalorit tuplana takaisin. Voi olla, että syömishäiriösi on vain myrkyllisiä ajatuksia ja myrkyllinen suhtautuminen ruokaan. Anoreksiahan on mielenterveysongelma, joka ei välttämättä näy päälepäin.

Siksi minua kovasti kiinnostaisi, miksi anoreksiaa ihaillaan? Sen takia että saa olla laiha? Voit olla laiha ilman anoreksiaakin. Aloita lenkkeily/urheilu ja pidä herkkupäivä kerran viikossa/kerran kuussa. Hyvä kroppa ei edellytä anoreksiaa. Jos anailun ihailuun on joku muu syy, se tosiaankin kiinnostaisi tietää. Ainoa hyvä asia omassa anoreksiassani oli se pienen hetken onnellisuuden tunne kun huomasi painon tippuneen. Ei sekään onni kauaa kestänyt, sillä heti kun alkuonnistumisen tunteesta oli toipunut, iski ahdistus siitä miksei painoa ole lähtenyt enemmän ja että miten paljon pitäisi seuraavaan punnituskertaan mennessä laihtua. Anoreksian ihailu on muutenkin ihan outo juttu, ei kukaan ihaile samalla tavalla bulimiaa tai ortoreksiaa tai varsinkaan ahmintahäiriötä. Muutenkin mielenterveyssairauksiin verrattaessa, ei kukaan halua itselleen paniikkihäiriöitä/skitsofreniaa/alkoholismia... Miksi sitten juuri anoreksia?

En periaatteessa haluaisi paljoa anoreksia/sh-postauksia tehdä, sillä en itse halua antaa sitä kuvaa että "katsokaa kuinka vahva ihminen olen kun olen selättänyt/selättämässä anoreksiaa", koska tämä tällainenkin ajattelutapa lietsoo kuvaa siitä kuinka anoreksiasta parantuneet ovat joitakin sankareita. Ei ole, vaikka pakko sanoa että vaatii tosi paljon vahvuutta ja voimaa parantua tästä mielisyövästä. On todella harmillista, kun näkee ihmisiä, jotka ns. heruttaa huomiota ja sääliä sairaudellaan, feikkaa syömishäiriötä saadakseen rispektiä... Ongelmista se sekin kertoo, mutta itse en vain kykene käsittämään, miksi pitää vajota sellaiselle tasolle... Toivon tosiaan itse etten anna itsestäni huomiohuoran kuvaa, kuten eräs anonyymi minulle kauniisti aikaisemmin sanoi. Haluan jakaa ajatuksiani teille, mutten tahdo että minun blogiani luetaan anoreksian takia, tai ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain anoreksian seurauksena. Jos tosiaan luette blogiani ja seuraatte minua vain anoreksian takia, I'm sorry mutta päätin taltuttaa tämän taudin ja piakkoin minussa ei sitten ole enää mitään mielenkiintoista. Pyrin pitämään blogini muoti/lifestylepainoitteisena, mutta nyt taas iski sellainen fiilis että pakko purkaa ajatuksia julki, ja halusin nämä muutamat painavat sanat sanoa, vaikkakin olette samat sanat hiukan eri muodossa varmasti jostain muualtakin lukeneet.

Mikäs tässä nyt sitten ollessa, yritän saada asenteeni taas kohdilleen. En minä enää laihduta, en tosiaan halua palata siihen entiseen, mutta ajatuksilleni en mitään voi. Työpaikkaa kovasti yritän saada, se varmasti nostattaa mielialaani jonkun verran. Toivottavasti kirjoitukseni herätti ajatuksia, ja kommenttiboksi on käytössänne (kyllä, voi kommentoida ja sanoa mielipiteensä myös nyyminä, jos nimellä ei kehtaa/halua). Seuraavassa postauksessa vähän eri aiheesta, pyrin nyt jättämään anoreksian taas hetkeksi. Poissa silmistä poissa mielestä.

Mitä minulle kuuluu?☆

Sorry, this time only in Finnish.

Lupailinkin teille postausta siitä, mitä minulle nykyään kuuluu ja miten minulla menee. Tarkoitus tehdä tämä postaus on ollut jo piiiitkään, olen tehnyt jo pari videota ja muutaman luonnoksen, mutta poistin ne kaikki. Ne olivat jo vanhentuneita ja jotenkin (varsinkin videot!) tökeröitä. Kaikenlaista on kerennyt sattumaan, niin hyvässä kuin pahassakin, ja en tiedä mistä tässä nyt aloittaisin. 

Aloitetaan nyt sitten sillä minkä oletan ihmisiä eniten kiinnostavan, eli miten minä pärjään anoreksian kanssa. Ja hyvin minulla menee. Ylämäkeä ja alamäkeä on menty, mutta en ole onneksi sortunut laihduttamaan. Ajatukset ovat myrkkyä yhä, ja vihaan kroppaani. En ole oppinut selättämään ajatuksia siitä, että en liho vaikka herkuttelisin, en liho jos syön normaalia ruokaa. Syömään olen oppinut ja herkuttelen vähän liikaakin ehkä. Paino kuitenkin on pitkään jumittanut paikoillaan, ja vielä pitäisi saada kiloja lisää että olisin normaalipainon alarajalla. Se hiukan hirvittääkin, kun tuntuu että näytän jo nyt niin isolta, ja silti pitäisi saada niinkin monta kiloa tulemaan takaisin...

Treenaaminen on auttanut paranemisprosessissa huimasti! Minulla se ei ole mennyt liiallisuuksiin ja en ole siirtynyt syömishäiriöstä toiseen. Kun käyn salilla, tiedän liikkuneeni, ja tiedän tarvitsevani kaloreita että kunto pysyisi hyvänä ja saisin tuloksia. Salilla käynti on antanut minulle "luvan syödä", ja pystyn samalla ottamaan menetettyä lihasmassaa takaisin. Tosiaan en ole mitään ortoreksiaa kehittämässä, sillä en aio hankkiakaan mitään proteiinilisiä tai vahtia syömisiäni. Yritän nyt vain rakentaa normaalin, terveen suhteen ruokaan, syömiseen ja liikuntaan. Lisäksi salilla käynti ja lenkkeily on muutenkin minulle hyvästä, sillä nyt on ollut niin paljon kaikkea stressinpoikasta muidenkin kuin syömisten suhteen. Avohoidolla jatkan selviytyimistäni tästä taistelusta, jokseenkin minun osaltani toivon tämän olevan jo voiton puolella. Nyt yritän saada itseni tuntemaan minäni hyväksi ja että voisin elää itseni kanssa sovussa. Ei enää nälkiinnyttämistä ja typerää vehtaamista. Siihen ei ole paluuta. Huomaan kyllä vieläkin tosiaan, että jos olen päivän syömättä, tanssin voitontanssia ja tuuletan "saavutuksestani", ja vaihtoehtoisesti jos olen herkutellut niin ahdistun ja syyllistän itseäni. Pelottaa vaan kovasti, kauanko vielä tätä kestää ja opinko mahdollisesti tästä koskaan pois?

Muutakin stressiä siis on elämässäni ollut. Mainittakoot niistä YO-kokeet ja koulun loppu. Olen ollut luku"lomalla" tässä vajaa pari kuukautta, ja lukemista tosiaan on sisältynyt tähän jaksoon aika roimasti. Olen myös saanut helpoittavan tiedon, nimittäin saan lakin keväällä! Viisi ainetta kirjoitin kokonaisuudessaan: Uskonto, maantieto, äidinkieli, englanti ja ruotsi. Alustavat tulokset ovat M, M, M, C ja C. Uskonnon ja maantiedon ämmät ovat jo ihan varmaa tietoa, mutta kolme jälkimmäistä vasta alustavia arvioita. Enkkuun olen hiukan pettynyt, sillä osaan englantia, mutta kuten blogiani enkuksi lukevat tietävät, että pikkuvirheitä tulee ja nehän sitten pisteitä laskee... Noh, olen kuitenkin ihan tyytyväinen jos M:n paperit minulle sitten napsahtaa. Yo- juhlatkin ovat sitten tosiaan tiedossa viimeinen päivä toukokuuta, ja juhlamekko on aiheuttanut minulle päänvaivaa. Tykkään shoppailla ja tykkään mekoista, mutta juhlamekot eivät ollenkaan ole minun juttu ja jotenkin motivaatio shoppailuun on ollut nolla (!!!). Käänsin yksi yö koko Zalandon ylösalaisin ja yritin etsiä jotain nättiä mekkoa mutta ei niin ei. Kaikki olivat joko tylsiä, tai jos jokin nätti mekko löytyi niin hintaa olikin sitten 600€. Haluan mekon jota voi käyttää muulloinkin. Noh, etsintä jatkuu! Löysin upean mekon Jesus Diamantelta, mutten uskalla alkaa tilailemaan nyt ulkomailta, koska olen lopen kyllästynyt tullailuun ja postikulujen arvuutteluun. 

Kokeisiin liittyen, kävin nyt tässäkuussa kaksissa pääsykokeissa, ja toivon mukaan kesäkuussa olisi tiedossa lisääkin. Nyt voin varmaankin jo paljastaa, että kävin DIAKin ja Metropolian pääsykokeissa, "Degree programme in Social services". Suomeksi sanottuna sosionomin koulutukseen pyrin. Metropolian kokeesta jäi vähän huono maku suuhun, sillä ryhmätehtävässä samaan ryhmään kanssani tuli tyttö, joka ei kyllä suunvuoroa paljon suosinut antamaan muille. Anna siinä nyt sitten itsestäsi hyvä kuva kun yksi suu vaahdossa huutaa asiaansa ja muut eivät saa sanottua väliin yhtikäs mitään... Eikä voi oikein siihen kirjalliseen kokeeseenkaan nojautua, sillä kaikesta lukemisesta ja valmistautumisesta huolimatta se ei kovin loistokkaasti mennyt. DIAKkiin elättelen toivoa, sillä heidän kokeeseensa osasin vastatakin ja yksilöhaastattelu on mielestäni ryhmätehtävää parempi juuri tuollaisten tilanteiden välttämiseksi. Tosin ymmärrän, että yksilöhaastattelut ovat työläämpiä järjestää, varsinkin kun Metropoliakin on niin iso yksikkö. Sain kutsun myös Laureaan, mutten sinnä pääse matkustamaan ; _ ;

Kuten voitte arvatakin, on minulla siis edessä muutto! Ja tosiaan, olen niin onnellinen, sain kämpän Helsingistä! Olen aina sanonut, että ihan unelmaa olisi saada asunto Vallilasta tai Sörnäisistä, mutta hintojen takia olen kuitenkin ajatellut ettei se tule toteutumaan. Nyt kuitenkin serkkuni ystävän kautta sain itselleni järjestettyä kämpän unelma-alueeltani! Vaikkei koulupaikasta ole varmuutta, otan asunnon silti vastaan. Mitä minä opiskelemattomana Vesannollakaan tekisin? En mitään. Tuntuu tosi hyvältä ajatella että pääsen täältä sivistyksen pariin niin pian, ja että tosiaankin unelmat alkavat käydä toteen. Kuvassa ylhäällä näkyykin kuvaa kämppäni kattoterassilta. Olen oikeasti kerrankin aika onnekas. Nyt vain pelottaa kun olen niin avoimesti asiaa hehkuttanut että jotain takapakkia tulee tämänkin asian suhteen...

Nyt sitten on vielä jäljellä hiukan päälle kuukausi tällaista "epämääräistä" aikaa. Se menee työhakemuksia täytellessä ja kokeisiin lukiessa. Ja tietysti lenkkeillessä ja treenatessa. Minulla on paha tapa (välillä se tietysti on ihan hyväkin, myönnettäköön) että innostun kauhean nopeasti kaikesta ja rupean toteuttamaan hyviä suunnitelmiani, ja sitten tulee jokin este ettei suuri suunnitelma pääsekään toteutumaan. Vähän samalla tavalla kävi nyt, kun järjestin itselleni työpaikan Italiasta! Se oli jo kaikin puolin vain lähtöä vaille valmis. Sitten kuitenkin aloin miettimään: Mielenterveyteni ei ole niin vakaalla pohjalla, että voisin lähteä vuodeksi pois Suomesta, kaikkien läheisten ja tärkeiden ihmisten luota. Japaninmatka kummitteli mielessäni vieläkin, että jos anoreksiani räjähtääkin käsiin taas, jos olenkin aivan yksin koko vuoden ja jos ihmiset olisivatkin minulle ilkeitä. Rakastan matkailua ja haluan lähteä reppureissaamaan tai vaihto-oppilaaksi tai työharjoitteluun ulkomaille, mutta ehkä nyt on parasta, että rauhassa tasaan oloni, ja lähden vasta sitten. Toivon mukaan tässä ollaan hengissä vielä parin vuoden päästäkin.

Huhhuh kun taas tuntuu siltä että unohdin n. puolet kaikista niistä asioista joista minun piti teille kirjoittaa. Ehkä otan joitain asioita yksittäiseen käsittelyyn erikseen. Olen muutenkin tässä taas miettinyt ihan blogini suuntaa, ja alan pitämään sellaista ns. yleismaallista blogia, että kirjoittelen ja postailen tänne vähän "mistä sattuu". Suunnittelin nimittäin että olisin perustanut sivublogin, jonne kirjoittelisin mielipidepostauksia ja ituhippeilyasiaa, mutta omat hermot eivät riittäisi kahden blogin ylläpitämiseen. Haluan panostaa blogiin ja siksi päätin nyt yhdistää nämä kaikki minulle tärkeät asiat samaan paikkaan. Tulevaisuudessa luultavasti kirjoittelenkin tänne asu- ja ostospostauksien lisäksi myös mielipiteitäni enemmän, ja jotein syvällisempiäkin postauksia. Haluan blogini olevan minun näköiseni, mutta haluan myös että lukijakunta pysyisi tyytyväisenä, ja että kykenisin tarjoamaan mielekästä luettavaa. Siksi, jälleen kerran, muistutan että palautetta saa aina antaa, ja postausideoita milloin tahansa! Nyt olen taas aktivoitunut tämän bloggailun suhteen, kuten varmasti olette huomanneet. Nautin blogaamisesta ja on mukavaa, kun on paljon aiheita ja asiaa!

Pitääkin nyt muuten kiittää teitä, on ollut tarkoitus sanoa tämä jo pidempään, mutta iso, iso kiitos teille siitä, että olen saanut yli 150 lukijaa täyteen! Se on ollut minulla sellaisena tiettynä rajapyykkinä. Vanhassa blogissani oli enimmillään vain 150 lukijaa, ja nytkun sen olen saanut tässä uudessakin täyteen, olo on mahtava! Kiitoksia teille kaikille siitä, seuraava etappi on luonnollisesti se 200 lukijaa, jonka kunniaksi totta kai järjestän jotain spessumpaa ;)

Nyt siirryn keittiöön! Pääsiäisen kunniaksi kestitsemme parit perhetuttavat, joten lähden avustamaan. Hyvää pääsiäsenaikaa teille kaikille!