Sorry, only in Finnish this time.
Eli nyt taas on syvällistä postausta tiedossa. Olen suunnitellut tätä jo alkuviikosta asti, kun koin itsekin suuren valaistuksen. Kaikki nämä ajatukset saivat alkunsa, kun olin Helsingissä käymässä serkkuni luona. Oli muuten virkistävin ja ihanin viikonloppu piiitkään aikaan. Sai tosiaan ajatuksia pois kaikesta masentavasta, vaikka kävinkin serkkuni kanssa syvällisiä keskusteluja varsin rankoista ja raskaista asioista.
Vanhaa blogiani seuranneet saattavat muistaa, että rakas serkkuni teki itsemurhan vajaa pari vuotta sitten. Se oli todella, todella järkytys koko suvulle, ja itsekin luonnollisesti suren yhä häntä. Kuinka hänen kuolemansa oli aivan turha ja paremmalla terveydenhuollolla senkin olisi pystynyt välttämään. Mutta ei siitä sen enempää, kuitenkin tiedätte siis että tällaista taustaa löytyy.
Olin siis edesmenneen serkkuni isosiskon luona. Hän oli huolissaan minusta, ja sai toden teolla taottua järkeä päähäni. Hän esitti kysymyksen, joka nyt toimii otsikkona postauksessani: Mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Ja sitä aion nyt ruotia ihan pidemmän kaavan mukaan tässä postauksessa. Jottei tämä menisi ihan kämäisen kuivaksi saarnaamiseksi, välissä on random kuvia tältä viikolta.
Elämän tärkeimmät asiat:
Paino
Näin anorektikkona, elämä pyörii
vaa'an ja
painon ympärillä. Kun pääsee erottamaan itsensä vaa'asta, hankitaan tosiaan se
mittanauha. Mieliala määräytyy ihan vain numeroiden mukaan, ja vaaka määrittää koko elämän. Mutta sitten se fakta: Mitä vitun väliä sillä on painatko 41 kiloa, 45 kiloa vai 52 kiloa? Kun se totuus nyt on oikeasti se että
ei kukaan välitä, paitsi tasan sinä itse. Ja nyt tässä vaiheessa välittää perhe, sukulaiset, ystävät, lääkärit ja ravintoterapeutti, mutta jos ei aja itseään tällaiseen tilanteeseen ei painolla pitäisi olla kenellekään mitään merkitystä. Jos ei voi olla jonkun ystävä sen takia että henkilö X painaa liikaa tai liian vähän, viiraa sillä tyypillä päässä ja pahasti. Minulla ei ole koskaan ollut mitään edes reilusti ylipainoisia vastaan. En minä heitä kritisoi (paitsi ihan piskuisen jos nään jonkun oikeasti valtavan tyypin Hesellä tai Mäkissä vetämässä kolmea triplajuustokerrospekonihampurilaista) saatika välttele. Omaan kaveripiiriin ja tuttavapiiriin kuuluu hyvinkin isokokoisia ihmisiä ja pidän heitä todella kauniinakin! Paino siis ei muiden kohdalla merkkaa minulle mitään, mutta omasta koostani olen tehnyt valtavan numeron. Ei sitä ulkopuoliset varmaan huomaa, jos lihotan itseäni hiukan. Fakta nyt on se, että kyllä eron huomaa kun pääsen 50 kiloon, mutta toivon, että muutos on positiivinen. Tästä pääsemmekin sitten toiseen elämän tärkeimpään asiaan!
Tässä vähän kuvaa nykytilanteesta. Eli tämänkokoinen olen atm.
Ulkonäkö
Kun ulkonäkö on se mikä merkitsee! Ei luonne eikä asenne, vaan se miltä näytät. Not! Tämä maailma on kyllä mennyt siihen, että naamakerroin valitettavasti vaikuttaa ihan liikaa. Varsinkin kun kommunikaatio on siirtynyt interwebin ihmeelliseen maailmaan, jossa sinusta nähdään ensimmäisenä kuva. Tarkoitan siis nyt sosiaalista mediaa kuten irc-galleriaa ja facebookkia ja instagramia jne jne. Minusta tämä on todella valitettavaa, ja ajaa juuri ulkonäköpaineisiin. Minusta olisi ihan hyvä, jos ihmiset lakkaisivat hetkeksi stressaamasta ulkonäöstään. Itsekin päätin kokeilla: Olen ollut tämän viikon täysin meikittömänä/pelkällä ripsarilla ja vähäisellä luomivärillä. Ja arvatkaapas mitä: Opin ehkä hiukan pitämään itseäni nättinä. En nyt vieläkään kehu itseäni kauniiksi ja omista huikeaa itsetuntoa, mutta kun ei ollut kiloa pakkelia naamassa ja kukaan ei kadulla irvistellyt tai naureskellut, niin en kai minä nyt ihan petolinnun perseen näköinenkään voinut kai olla :D Minusta muutenkin on todella julmaa luokitella ihmiset vain ulkonäön perusteella. Vaikka Tuulikilla olisi yhteenkasvaneet kulmakarvat ja tummemmat käsikarvat kuin turkkilaisella pitsanpyörittäjällä, voi hän olla aivan ihana ja luotettava ihminen. Itse olen saanut kuulla vaikka jos minkälaista törkyä omasta ulkonäöstäni: Olen ollut paksujalkainen, naamani on punottanut, hiukseni liian rasvaiset, näytän apinalta, omistan tummat silmänaluset, minä olen joka jätkän viimeinen valinta, pullea, tyhmännäköinen, tosi nolo... Mitähän kaikkea. En edes tajua sitä mitä kiksejä ihmiset saa muiden haukkumisesta. Ulkonäön kritisointi on turhinta ikinä. Mitä siitä hyötyy jos huomauttaa toiselle, että hän on aivan punainen? Ihankuin punoitus siitä laskisi tai ihminen lakkaisi punastelemasta kokonaan? Tai sitten jos palataan vielä edelliseen, niin läskiksi haukkuminen on aivan hirveää! Se voi pahimmillaan aiheuttaa syömishäiriön, ja jos ei syömishäiriötä niin ainakin todella pahan mielen. En itsekään koe tarpeelliseksi huomauttaa, jos jonkun henkilön ulkonäkö ei miellytä silmääni.
En nyt tietenkään väitä että ihmisten on syytä unohtaa ulkonäkönsä täysin ja kuljeskella täysin narkkaripummin näköisenä pitkin katuja. Itse
tykkään laittautua ja voisin kutsua sitä harrastukseksi. Ulkonäöstään huolehtiminen on hyvästä, mutta meinaan, ettei siitä tarvitse tehdä liian suurta numeroa. Jos sinussa on kohtia, joista et pidä, niin keskity niihin hyviin puoliin. Kukaan, ei kukaan, ole täysin ruma! Kaikista löytyy jotain kaunista.
Naturelli lookki lauantailta :D Huomaa talven tulleen kun hiukset söröttää joka ilmansuuntaan.
Hyväksyntä ja feimiys
Tärkeintähän on totta kai pitkän nettipeniksen kasvattaminen, blogin lukijamäärä, facebookin kaverimäärä ja mahdollisimman suuri kaveriporukka. Kun postaat kymmenennen selfien instagramiin on siihen saatava 300 tykkäystä tunnissa, sama pätee facebookin "Kävin pitsalla ft. äiti"-tilapäivityksiin. Jos et ole kännykän ääressä kahteen tuntiin, on ehdottoman tärkeää, että seuraavan kerran kännykkää katsoessasi se on täynnä huolestuneita tekstareita ystäviltäsi oletko elossa.
Itse huomasin ottavani tällaisista asioista liikaa paineita. Tämäkin viittaa kahteen edelliseen kohtaan; Koin, että minun on oltava aivan sairaan ruma ja lihava, kun sain kuvaani instagramissa vain 20 tykkäystä, kun muilla joita instassa seuraan on myöhemmin lisättyihin kuviin tullut triplasti enemmän tykkäyksiä. Päivitän facebookkia harvoin, koska pelkään etten saa päivityksiini kommentteja tai tykkäyksiä. Sosiaalisesta mediasta on muodostunut hyvyyden mitta.
Blogin pitäminen on mukavaa, en minä blogia olisi viittä vuotta pitänyt jos se olisi vastenmielistä puuhaa. On todella mukavaa saada kirjoittaa ajatuksiaan julki. Minulle kuitenkin on muodostunut stressiä siitä, miksei minulla ole enempää lukijoita ja mikä vika blogissani on kun sitä ei haluta seurata. Jälleen kerran päästään kohtiin yksi ja kaksi: Olen liian ruma. Tämä ajatusmaailma tosiaan on myrkkyä. Onhan se totta, että mitä enemmän on blogilla lukijoita, sitä tärkeämmältä blogin päivittäminen tuntuu. Olen onnellinen että minulla on teidät kaikki 91 lukijaa ja muutamia anonyymejä vakkarilukijoita, kiitos kun olette tulleet kommenteissa julki :) Pakko myöntää, että jos minulla olisi vain muutama lukija, en tätäkään postausta tekisi. Koin kuitenkin että haluan tuoda nämä ajatukset julki ja olen onnellinen jos edes vajaa sata ihmistä tämän pitkän paasauksen jaksaa lukea. Blogia pitäisi pitää pääosin omaksi ilokseen, ei feimiyden tavoittelun takia!
Näin loppuun sanon että perketi, yksi lukija on tämän viikon sisään häippäissyt >8D Kuka olet sinä julkea?
(P.s. Jos blogissani on jotain parannettavaa, niin laittakaa ihmeessä kommenttia tai spostia minulle! Kritiikkiä saa aina antaa.)
Kuvanmuokkausskilssit tasoa paint!
Kategorisointi
Lolitan ajoista minulle on jäänyt kovat paineet kuulua johonkin ryhmään tyylillisesti. Kaikki varmaan tietävät että lolitassa on tiukat säännöt aina kauluksen mallista helman puffuuteen. Nykyään sääntöjä on alettu lolitassakin rikkomaan mutta kuitenkin, tietyt säännöt on ja pysyy. Lisäksi on se että oletko sweet-, classic vai goottilolita, ja niistäkin vielä löytyy nostalgic sweetlolitaa ja ooteeteetä ja vaikka sun mitä! Jos sitten erehdyt kutsumaan sailorlolita-asukokonaisuuttasi punk lolitaksi, joku hyökkää varmasti jostain kertomaan että olet kategorisoinut itsesi väärin!
Ei tämä ole kuitenkaan itselläni jäänyt lolitatasolle. Olen ollut pitkään syvässä tyylikriisissä, oikeastaan siitä lähtien kun aloin lolitan lopettamista harkitsemaan. Minkä tyyliseksi minä nyt itseäni kutsun? En voi sanoa olevani himegyaru; laittaudun himeksi ehkä kerran kuussa kun tapaan ystäviä. En voi sanoa itseäni "tavis"gyaruksikaan, koska siihen en oikeastaan pukeudu ollenkaan. En koe kuitenkaan itseäni miksikään massateiniksi, kun selkeästi erotun porukasta yhä, vaikka tyylini on normalisoitunut. Oli minulla tässä sellainen gootteiluvaihekin, mutta se meni jo ohi. Olo on kuin esiteini-ikäisellä joka yrittää etsiä itseään... Ja meikähän tosiaan täytti sen 18-vuotta. Tykkään niin monista tyyleistä, mutta kaikkea ei voi toteuttaa. Olen myös omaksunut ajattelutavan, että jos löydän jonkun ihanan vaatteen, mietin että "käyttäisikö/ostaisiko henkilö X tämän vaatteen?". Kaudesta riippuen otan itselleni aina jonkun tyyli-idolin, ja alan apinoimaan häntä. Sitten tulee taas ahdistus kun en voi olla niin hyvä kuin tämä tyyli-idoli.
Nyt päätin, että ei, en aio jäädä enää pähkäilemään mihin kategoriaan kuulun ja voinko kutsua itseäni nyt gyaruksi tai gootiksi tai hipiksi tai miksikä lienee, vaan ostan juuri niitä vaatteita joista itse oikeasti tykkään, ja käytän niitä vaatteita mistä tykkään.
Materialismi
Tavara tuo onnea ja mitä suurempi vaatekaappi sitä iloisempi mieli! Lolitan myötä minulle tuli ihme kulutushysteria, pakko shoppailla ja aina oli ostettava uutta lolivaatetta! Samassa mekossa ei pysty näyttäytymään kahdesti!
Muotibloggaajana tietty on tärkeää, että asukokonaisuudet hiukan vaihtelee. Kun piti lolitablogia, niin olisihan se nyt oikeastikin ollut vähän tyhmää jos omistaisi vain yhden asukokonaisuuden, ja postailisi siitä joka viikko mutta vain eri kuvakulmasta. Ja myönnän, oli minusta tylsää lukea sellaisia blogeja joissa on vain APn uusimpien mallistojen kuvia, mutta koskaan blogaaja ei mitään omia kuviansa laittanut.
Lolitan jälkeenkin ihme shoppailuvimma säilyi, mutta koin Japanissa jonkin suuren herätyksen. Siellä tavarapaljouden keskellä menin aivan lukkoon, en halunnut ostaa yhtään mitään! Tuli sellainen olo että en minä näitä vaatteita tarvitse ja selviän ilmankin. Kaikkea upeaahan nyt luonnollisesti Japanissa on tarjolla ja rahoistansa siellä olisi päässyt eroon alta aikayksikön. Nyt en ole shoppaillut kuin pieniä juttuja (Eilen ostin Intian Basaarista aivan ihanantuoksuisia suitsukkeita *u*) ja elossa ollaan selvitty! Oikeastaan shoppailuhimot häviää kun ei kiertele koko ajan nettikaupoissa ja ei yksinkertaisesti vain ostele kaikkea nättiä mitä mieli tekisi. Pakottava polte kuluttaa häviää yllättävän nopeasti vaikka alkumetreillä kirpaiseekin.
Muotiblogia pystyy minusta pitämään hyvinkin, vaikkei koko ajan shoppailisi ja ostelisi uutta. Enemmän ihmisen luovuudesta kertoo se, että vanhoista vaatteistaan saa aina kasattua jotain uutta. Lisäksi on kukkarolle ja ympäristöllekin parempi kun koko ajan ei ravaa shoppailemassa. Vaikka faktahan se on, että parasta lääkettä sielulle ja mielelle on silloin tällöin tehty kunnon shoppailukierros!
Raha
Rahahan nyt on tunnetusti maailman tärkein asia ja kaikki oikeastikin pyörii rahan ympärillä. Raha ohittaa ihmis- ja eläinoikeudet, samoin kuin ympäristönsuojelun jne. Tästä raha-asiasta en nyt pitkää paasausta aio pitää, mutta olen yrittänyt alkaa ajattelemaan, että kun itse angstaan kotisuomessa, lämmitetyssä talossa ja syön vanhempien laittamaa ruokaa ja pääsen silloin tällöin käymään Helsingissä, siitä kuinka olen niin köyhä kun Kela ei maksa, että oikeasti olen ihan helvetin rikas. Jokaisen olisi hyvä muistella kun sossu/kela/äiti/isi ei kustanna jotain, että ollaan me kaikki aika kroisoksia täällä. Jokaisella toivottavasti on katto pään päällä ja ruokaa saadaan. Jokaisella joka tätä lukee on ollut varaa hankkia tietokone/kännykkä jolla pääsee nettiin. Eli tosiaan, köyhyys riippuu ihan vain vertailukohteesta. Tiedän, että tämä ajattelutapa ei paljoa helpota jos laskut ja vuokrat painaa päälle. Mutta positiivisemmasta asenteesta ei koskaan voi ainakaan paljoa haittaa olla.
Siinäpä oli vähän niitä elämän tärkeyksiä! Eli nämä asiat on oikeastaan olleet itselläni melko hallitsevia, juuri niitä elämän tärkeimpiä asioita. Koen ottaneeni suuren edistysaskeleen kun tajusin miten kieroutunut maailmani on. Kiitos kuuluu täysin ihanalle serkulleni, jonka kanssa sai näistä asioista puhuttua. Hän sai minut muistamaan, että tämä elämä tosiaan on ainutkertainen: Siitä kannattaa nauttia! Ei ole mikään järki ajaa itseään ennenaikaiseen hautaan sillä, että vehtaa ruuan kanssa vain koska omistaa vinksahtaneen käsityksen siitä että nälkäisenä muka on kauniimpi ja mitä pienempi sitä parempi. Aiheutan vain suunnatonta tuskaa itselleni ja läheisilleni, ja en minä edes halua kuolla vielä. Aloin junassa, matkalla Pasilasta Suonenjoelle, miettimään, että mitä minä elämältäni haluan. Mikä siis oikeasti on tärkeää. Mitä minä elämältäni haluan. Eli siis, kysytäänpä uudelleen:
Mikä on elämässäni tärkeää?
Opiskelupaikka
Tämä on varsin ajankohtaistakin. Lukion loppu lähestyy huminalla ja neljän kuukauden päästä pitää hyvinkin tietää minne olisi menossa. Olen onnekas, koska tiedän jo suurinpiirtein minne haluan, vaikka on minullakin opiskelupaikkavaihtoehdot vaihdelleetkin. Suunta on kuitenkin koko ajan ollut sama. Ei varmaan ketään yllätä, että Stadiinhan minä olen kovalla hingulla tulossa ;D Siksi päätinkin näyttää persettä anoreksialle! Ei Helsingin kouluihin päästä jos aivokapasiteetti kuluu syömisen vahtimiseen ja siihen paljonkos se vaaka näyttää. En paljasta minne kouluihin olen hakemassa, ihan vain siksi että jos ja kun en pääsekään opiskelemaan sinne minne halusin, niin kukaan nyymi ei voi siellä ruudun takana naureskella että ähäkutti sinnepäs jäit :<
Työpaikka ja asuminen
Eli siis Helsinkiin tähtään! Ja koska tosiaan en rahassa ryve (Mutta muistan! Omistan katon pään päällä ja saan syödäkseni! Kaikki siis on hyvin!), on pakko hommautua töihin jos meinaa Helsingissä elellä. Tukiaisia en tosiaan Kelalta saa, ja vanhempani eivät minua elätä kun kotoa poistun. Opintolainaakaan en raaskisi ihan samantien ruveta nostamaan, koska luulen että senkin aika vielä joskus tulee, ja olisi kurjaa alkaa kerryttämään velkaa ennenkuin kerkeää opiskelijaelämää kunnolla aloittamaankaan. Olen jo katsellut minne hakemuksia alkaisin lähettelemään, vaikkakin minulle kelpaa kyllä ihan mikä tahansa työ. Jos saisin kuitenkin valita, mieluiten menisin kassatöihin johonkin kauppaan, mutta jos vain töitä saan niin siivoan vaikka koulujen vessoja!
Toinen aika merkittävä juttu on se
asunto. Kyllä minulle pariksi ensimmäiseksi kuukaudeksi (maalis-huhtikuuksi) on asunto järjestymässä, mutta siitä eteenpäin on vielä kaikki auki. Että jos joku tietää jonkun joka kämppistä kaipaa niin täältä ilmoittautuu yksi sisäsiisti henkilö :D Olen kyllä
kimppakämppähakemuksia katsellut ja löytänytkin tosi kivoja, mutta vielä on liian aikaista hakea, muutto omalla kohdalla tapahtuu aikaisintaan silloin maaliskuussa. Ja ei minulla ole sitä työpaikkaakaan vielä. Eikä opiskelupaikkaa.
Kuopio klo 4 aamuyöllä, Kuopio klo 8 aamulla lauantaina.
Unelma: Matkustaminen
Nytkun olen pahimmasta Japanitraumasta toipunut, olen alkanut haaveilemaan toisesta pitkästä matkasta! Tämän haaveen toteuttamiseen menee aikaa, aikaisintaan muutaman vuoden päästä pääsen sen toteuttamaan. Haluan nimittäin lähteä travellerina kiertämään Afrikkaa! Haaveenani on myös käydä Iranissa ja muissa Lähi-Idän maissa, mutta ne nyt ovat sukupuoleni takia vähän hankalia kohteita. En myöskään tuolle Afrikan kiertomatkalle tahdo lähteä yksikseni, kunnon kaveriporukan otan matkaan! Rahaa pitää säästää ja tämä matka kestäisi pari kuukautta, joten nyt minulla ei olisi edes aikaa. Muutenkin on hyvä keskittyä nyt noihin kouluhommiin.
Tähän matkakuumeeseen vaikuttaa isolta osalta se, että serkkuni on lähdössä poikaystävänsä kanssa kiertomatkalle Aasiaan, sekä
Madventures-kirja, jonka hän minulle lahjoitti. Voin muuten suositella tätä kirjaa kaikille matkustamisesta kiinnostuneille, ja niillekin joita matkailu ei edes kiinnosta. Kun luette tämän niin varmasti alkaa mieli halajamaan ulkomaille!
Mutta joo, tosiaan matkailu avartaa ja haluan lähteä varsinkin vapaaehtoistyöhön. Olen jo opiskelupaikkaa katsellessani suunnitellut, mihin lähden vaihtoon. Nyt yksi opiskelupaikkahaaveistani tulee aika helpoksi jäljitettäväksi, mutta SCEF:n
Ghana-projektiin osallistuminen olisi aivan upea mahdollisuus nähdä maailmaa. Samalla tosiaan saisi tehtyä myös jotain hyvää.
Eettisyys ja ekologisuus aka ituhippeily
Minulle on aina ollut tärkeää
ympäristönsuojelu ja
eettisyys. Nyt sitten vanhempana vain nämä aatteet ovat vahvistuneet.
Kasvissyönnistä innostuin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, mutta vanhempani kielsivät vegetouhut. Nykyään anoreksia estää kasvissyönnin, mutta tällä hetkellä pyrin syömään niin eettisesti kuin mahdollista:
Punaista lihaa välttelen viimeiseen asti ja syön vain suomalaista kalaa ja kanaa jne. Tosin nytkun kotona asun niin syön sitä mitä tarjotaan, epäekologista se sekin on että samassa taloudessa väännetään monta eri ateriaa. Jos kuitenkin itse saan valita mitä syön, jätän punaisen lihan välistä. Riista onkin eri juttu.
Pyrin myös elämään mahdollisimman
ekologisesti! Vaikka tällainen syömisvammailija olenkin, en ole koskaan heittänyt ruokaa paria suupalaa enempää roskiin! Ruuan haaskaaminen on jotain, mikä ihan oikeasti ärsyttää. Toisella puolella maailmaa ihmiset kärsii nälästä ja kuolee siihen, ja täällä Jani-Petterit lappaa kouluruokaa lautasellisia roskikseen vain koska "maistuu pahalle". En myöskään kyllä saa päähäni miksi kaupasta heitetään ruokaa roskiin kun se vielä on syömäkelpoista ja niin edelleen. Maapallo ei kestä kauaa ja raha ja maailmantalous pistetään etusijalle.
Osaisin varmaan olla juuri sellainen ärsyttävä ituhippi joka motkottaa muille epäeettisistä/-ekologisista elämäntavoista :D On meillä kotona käyty tiukkoja keskusteluja, kun olen kritisoinut jotain ostopäätöstä,
McDonald'silla käyntiä tai rasistista heittoa. Ja olen minä koulussakin ääneen sanonut mitä ajattelen tietyistä firmoista ja vastustan tiettyjä asioita ihan avoimesti. Kyllä minä sen ymmärrän, että se joitakuita ärsyttää, mutta hei, ei tätä maailmaa lämpimillä ajatuksilla pelasteta :D
Ja tällaisena perjantaina!
Ystävät, läheiset ja perhe
Olen koko pienen ikäni elänyt niin, ettei minulla ole ollut
paljoa ystäviä. Isosta kaveriporukasta haaveilin pienenä ja ala-asteella meillä nyt olikin sellainen oma neljän tytön (W.i.t.c.h. XD)jengi, mutta mekin vain tappelimme koko ajan :D Yläasteella kuviot sekoittuivat ja sama jälleen kerran lukiossa.
Kavereita minulla onneksi aina on ollut, yksin en koskaan ole joutunut olemaan, Tälläkään hetkellä en voi kyllä sanoa, että liikaa ystäviä omistaisin, ihan oikeastaan vain muutaman.
Ystävät, läheiset ja perhe ovat oikeasti sellainen asia josta kannattaa välittää ja pitää huolta. Omassa suvussani ja lähipiirissäni on tapahtunut paljon
kamalia asioita. Itsemurhia, muutenvain yllättäviä kuolemia, sairauksia... Hautajaisissa olen ollut kahden vuoden sisällä seitsemän kertaa. Näistä hautajaisista
vain kaksissa on ollut kyse luonnollisesta kuolemasta.
Tällaiset asiat ovat saaneet ajattelemaan, että koskaan et voi tietää, milloin tästä maailmasta poistutaan. Et tiedä milloin itse kuolet, etkä voi tietää milloin paras ystäväsi lähtee. Siksi kannattaakin
nauttia elämästä niin paljon kuin voi ja yrittää välttää kaikkia joutavia riitoja perheen ja muiden kanssa. Itselläni on tosiaan ollut vaikeuksia perheen kanssa. Siksi osittain toivonkin että pääsisin piakkoin muuttamaan, koska välini vanhempiin on yleensä parempi kun välillämme on parisataa kilometriä. Elämää iloineen ja suruineen on osattava arvostaa.
Minä, serkkuni ja mahtava Kussi <3
Tässä nyt oli kahden päivän kirjoittamisen ja vajaan viikon suunnittelun tulos. Toivottavasti tekstissä ei hirveästi ole näkyvissä ajatuskatkoksia joita tätä kirjoittaessa välillä tuli :'D On hankalaa kirjoittaa näin syvällistäyteistä tekstiä kun kaksi kersaa tappelee isoon ääneen saman pöydän ääressä.
Toivon tosiaan, että tästä oli jollekin apua. Tahtoisin että mahdollisimman monella olisi hyvä olla, ja saisi lievitettyä turhaa ahdistusta. Jos sinua ahdistaa varsinkin ulkonäkö tai paino, toivon että tästä postauksesta oli apua! Itselleni ainakin nuo ajatukset ovat toimineet hyvinä kannustimina.
Olen itse muutenkin ollut menossa jo paljon parempaan suuntaan. Olimme perheeni kanssa Kuopiossa "lomalla", ja söin hotelliaamiaisella kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään :D Olen myös päässyt eroon inhottavista ahmimiskohtauksista ja ruoka ahdistaa nykyään vähemmän. Huomasin nimittäin sen, että kun olen syönyt hyvin nyt viikon, vyötärönympärykseni tai jalanympärykseni ei ole levinnyt senttiäkään. Vaa'alla sen sijaan en ole nyt käynyt, painoani en siis tällä hetkellä tiedä. Kuitenkin minulle on tullut uusia terveysongelmia, niistä ajattelin tehdä postausta myöhemmin : >
Oikein hyvää talven alkua! Itse olen ainakin onnellinen kun on lunta, vaikka palelenkin nyt pahemmin kuin koskaan aikaisemmin XD
