Anorexia and me: Kuinka nään sen ajan nyt☆

Trigger warning: Jos thinspoonnut helposti, niin nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen. Tämä postaus sisältää materiaalia joka saattaa triggeröidä. Teitä on varoitettu, joten nyt en hyväksy yhtään kommenttia kommenttiboksiin siitä, että vastuuttomasti jaan anorektikoille thinspoa. 

Olen halunnut avata sanaisen arkkuni tästä aiheesta teille nyt jo jonkin aikaa. Nyt sitten päätin ottaa riskin ja kirjoittaa tästä arasta aiheesta, ja vieläpä kuvien kera. Viimekerralla kun jaoin semidramaattista matskua blogissani, sain ennätysmäärän kommentteja, joita puolet kritisoivat minua ja puolet taas olivat kehuja rehellisyydestäni. Joten, kuten alkutekstissä varoittlein, varoittelen uudestaan. Jos et tahdo nähdä kuvia, koet että ne laukaisevat sinussa suuria negatiivisia tunteita, kannattaa se lukeminen lopettaa suurinpiirtein nyt. Tarkoitus tällä ei ole todellakaan kannustaa ketään mihinkään tyhmään, saatika kerjätä sääliä että "Katsokaa nyt kuinka kärsinyt olinkaan". Pointti tällä tekstillä tulee olemaan se, kuinka anoreksiaa ei todellakaan kannata ihannoida, ja kuinka sitä sairastavien todella tulisi tehdä käännös ja ruveta yrittämään parantumista. Voin nyt paremmin kuin koskaan, enkä synkimpänä aikana olisi voinut kuvitellakaan että ikinä voisi asiat olla näin hyvin.

Palelua, kylmä oli koko ajan ja oli aivan sama mitä vaatetta laittoi päälle. Aina sai olla kilotolkulla vaatetusta päällä ja kotona viltit ja huovat oli kovassa käytössä.

Omasta sairastamisestani on jo aikaa. Aloin oireilemaan vuoden 2012 aikana. Olen aina ollut huonolla itsetunnolla varustettu koulukiusattu pessimisti, ja hoin jo kuulemma ennen kouluunmenoakin että "Kun mikään ei ikinä onnistu!". Eväät psyykkiseen sairastamiseen oli siis jo annettu. Masennusta minulla oli yläasteesta asti, ja olen aina pitänyt itseäni vastenmielisenä. Lolitapiireissä olin aina se jolla oli rumin naama ja tylsimmät asut, koulussa olin tosiaan se kiusattu ernu jonka kaikki kiersi kaukaa. Sitten tuli nettikiusaaminen ja kaikki muukin mukava kuvioihin. Tästä ei ole tarkoitus tulla mikään elämänkerta tai epikriisi, vaan tarkastelen asioita nyt nykyisen semiterveen itseni näkökulmasta.

Ihmeen hyvin selvisin kaikesta paskasta tuohon lukioon asti. Sehän tässä hassua onkin, että koulukiusaaminen loppui lukioon, sain läheisiä ystäviä ja koulussa meni hyvin, ihmissuhteet olivat ihan kondiksessa! Jokin vaan jostain keksin; Jos olen ruma ja vastenmielinen, naamalleni en mitään voi mutta laihduttaa voi aina! Ja siitä se sitten lähti niinkuin sanonta kuuluu. Aluksi laihduttamiseni oli aika säälittävää (anorektikon näkökannasta): Sokerilimsaa tuli juotua, perus hampurilaisen sijaan otin kanahampparin, mutta auta armias jos parsakaalit tai kala paistettiin öljyssä/voissa... Kun selasin ruokapäiväkirjaani noilta ajoilta, alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ruokamäärät vähenemään ja liikunta lisääntymään. Tarkoitus oli laihduttaa vain vähän pois, muutama kilo että voisin sanoa olevani hoikka. Sitten alkoi vaan kokoajan pienempien lukujen tavoittelu. Uskokaa tai älkää, siinä suossa ollaan nopeasti. Laihduttamisen aloittaminen oli hankalaa ja olo oli karmea muutamat ensimmäiset viikot, mutta nopeasti päässä napsahtaa ja huomaa että elämä pyörii vain itsensä ja laihduttamisen ympärillä.

Ehkä se mielipiteitä herättävin kuva. Painoani en koskaan halua tulla kertomaan julkisesti, mutta bmi pienimmillään oli 14,5. En kyllä vieläkään koe, että olisin niin kauhean kevyen keijukaisen näköinen ollut tuolloinkaan, hyvin todistaa vaan sen kuinka lihakset ja sisäelimet kuihtuu tuossa touhussa.

Morkkis näinä päivinä on aivan kamala. Asioista joita tein sh-aikana. En siis mihinkään hirveisiin ilkeyksiin sortunut, mutta mitä näitä nyt onkaan. Isäni yritti kovasti saada minut syömään, teki erikoisleipiä ja pitsoja ja vääntää jos jonkinlaista runsaskalorista mutta helppoa. No minä heitin roskiin, syljin vessanpönttöön, piilotin servettiin... Valehdeltua tuli reippaalla kädellä aivan kaikille. Sairastamiseni aikoihin olin myös Japanissa vaihdossa. Japanilaiseen kulttuuriin kun kuuluu ylikiltteys jne, niin myönnettäköön nyt ensimmäisen kerran kuinka sain helvetillisä raivareita siellä siitä, kuinka he "tuputtivat" ruokaa minulle (=lue: Tarjosivat erilaisia perinteisiä ruokia, joista nyt moni oli friteerattua). Harmittaa jo ihan itsenikin kannalta että olin niin jännien ruokien äärellä, ja söin pelkkää kuivaa kaalia. Nyt Tokionreissulla aion ottaa kaiken takaisin ja käydä teemakahviloissa, syödä takoyakia ja paljon, paljon sushia!

Sydämeni hidastui todella paljon. Sykkeeni laski vaarallisen alas, jokseenkin siitä tiedettävästi ei ollut mitään pysyvää haittaa ja sydämeni toimii nyt niinkuin pitääkin. Tosin eipä sitä ole tutkittukaan enää sen koommin.

Nyt kun pystyy ajattelemaan asioita järkevästi, huomasin itsessäni maanisia piirteitä. Kun laihdutus eteni tarpeeksi pitkälle, ei enää masentanut. Kaikki ei enää ollutkaan niin perseestä, ja voimaa ja energiaa riitti vaikka mihin. Tätä vaihetta pitää kyllä kiittää siitä että valmistuin ylioppilaaksi niin hyvin paperein, kun maantiedon ja uskonnon lukemisesta tuli suurinta hupia mitä maa päällään kantoi. Innostuin myös suunnattomasti haravoimisesta (kulutti kivasti kaloreita ja sain osoitettua vanhemmilleni etten ole ihan kelvoton) ja aloin poimimaan puolukoita ämpäritolkulla. Lisäksi aloitin kylällemme 4H-kerhon ja muuta kaikenlaista. Jos joku haluaa käydä kurkkaamassa, huomasi sen myös blogistani. Bloggasin tavallista enemmän, ja tosiaan huomaatte myös kaikki ne "jeejee parannun" postaukset. Tuossa vaiheessa olin vielä aika syvällä suossa. Ajatuksissa kokoajan pyöri miten mahtava ihminen olen kun pystyn paranemaan ja oikeasti samaan aikaan vanha meininki jatkui kahta pahempana.

Hiukseni harvenivat kovasti. Mikään sulokutri en ennenkään ollut mutta tämän kaiken jälkeen vielä vähemmän. Eikä muuten ole vieläkään hiukset paksuuntuneet takaisin siihen malliin mitä ne joskus olivat.

Olo oli kamala kun tuo maaninen vaihe loppui. Elämä oli kahta kamalampaa, olin vastenmielisempi kuin ikinä, ja kaikki ympärillä vihasivat minua. Olin katkera siitä, että muut anorektikot saivat päänsilityksiä ja jatkuvia tsemppejä, omat vanhempani olivat minulle vihaisia ja muutama ystävistänikin sanoi minulle suoraan, että ryhdistäydy ja lopeta pelleily. Nyt arvostan tuota että minulle oltiin rehellisiä ja asiat sanottiin suoraan, silittely ja lässyttäminen kun eivät itsessään ja pelkästään auta mitään kun anoreksiasta on kyse. No tuolloin koin sen aivan kamalana, ja monenmonta kertaa olin itsemurhan partaalla. Viiltelyä en ole harrastanut koska olen niin saamarin kipuherkkä ihminen, mutta kerran vaan kaikki kävi itselleni liian raskaaksi, pää yksinkertaisesti petti. Ainoat arvet kropassani ovatkin siitä jääneet kun iskin itseäni puukolla muutaman kerran jalkaani. Säikähdin vielä tekostani samantien kun tilanne oli ohi aivan suunnattomasti, ja sitten taas ahdistumaan ja itkemään sitä kuinka ei enää vaan kestä elämää itsensä kanssa.

Mun silmänaluset!! Ne ovat olleet aina se ongelmakohta! Niitä ei saa peitettyä millään ja varsinkin syömisvammaillessa silmänaluset olivat kuin narkomaanilla. Huomatkaa myös käsien harmaus. Jalat olivat samaa sävyä...

Rehellisyyden nimissä, olen saanut painoa lisää 15 kiloa lisää siihen verrattuna mitä painoin pienimmilläni. Olo on ihan yhtä iso ollut koko ajan. Totta kai huomaan massaantuneeni ihan konkreettisista asioista; Samat farkkushortsit eivät minulle enää mahdu mitkä tuolloin menivät ja silloin liian isot vaatteet ovat minulle sopivia. Kuitenkin, nyt pystyn syömään asioita normaalisti, liikun normaalisti ja elänkin kuten tavalliset ihmiset (syömisten suhteen!), ja olo on tosiaan yhtä iso kuin mitä se oli tuolloin 15 kiloa sitten. Silloin asiaa vaan ahdistui koko ajan, nyt iskee piikki vain silloin tällöin, että olenpas lihava, haluan laihtua. Tunne kuitenkin menee ajan kanssa ohitse, ja kukapa nainen (ja mieskin) ei välillä omaa kokoansa stressaisi. On tämä elämä paljon enemmän elämisen arvoista näin, niin klisheeltä kuin tämäkin kuulostaa. Vaikka olin pieni ja hoikka ja mahduin aina pienimpiin vaatteisiin, niin olo oli kurja ja onneton ja kokoajan olisi pitänyt laihtua lisää. Jokaisen vessareissun jälkeen oli juostava vaa'alle että paljonkos sitä painoa nyt lähti. Aina jokaisen suupalan jälkeen sama juttu, mentiin tarkistamaan kuinka pitkä lenkki täytyykään juosta.

Puhutaanko asioista joista kärsin nyt syömisvammailun jälkeen? Hiukseni ovat ohentuneet hurjasti. Ei minulla mitään muhkutuggaa ollut ennenkään, mutta nyt on jäljellä about puolet siitä mitä aikaisemmin. Välillä tuntuu asukuvia ottaessakin että joku kalju läiskä paistaa jostakin. Kynnt haurastuivat myös huomattavasti entisestään, nekään tosin eivät olleet mitään supervahvaa tekoa alun alkaenkaan. Vatsan toiminta on ihan epämääräistä ja epäilenpä tuleeko se koskaan normalisoitumaan. Että kyllä se vuoden sairastaminen asiansa hoiti, vaikka voisi kuvitella ettei vuosi mitään aiheuta, kun osa sairastaa monia, monia vuosia. Toivon todella, ettei mitään vakavampaa ole aiheutunut, kuten lapsettomuutta. Sen näkee sitten vain ajankanssa, kuinka pahasti itsensä on pilannut. Kannattaako siis näin isojen asioiden kanssa lähteä edes leikkimään?

Ylläriylläri kunto huononi roimasti. Ennen olin hyvä liikkumaan, jaksoin juosta pitkää matkaa. Nyt olen saanut treenattua itseni takaisin kondikseen mutta säälihän se on että saavutetut tulokset nollaantuvat.

Tässä nyt näitä fyysisä juttuja, kaikkien niiden lukuisien psyykkisten vaivojen lisäksi jotka kalvavat vieläkin.

Suhde kuolemaankin oli todella häilyvä tuohon aikaan. Samalla kun halusin tappaa itseni, itkin kuitenkin junassa hysteerisesti koska pelkäsin kuolevani matkan aikan Helsingistä Suonenjoelle. Sydämeni oli aika kovilla, pulssi oli laskenut alle kolmeenkymmeneen. Onneksi sydämessäni ei (kai) ole mitään vikaa enää vaan syömällä asian sai kondikseen. Ja asia joka itseäni vähän ihmetyttää jonka haluan teille kertoa, koskee tätä kroonista nälkää. Vasta nyt se on itseltäni mennyt ohitse. Anoreksiani akuuteimmasta ja pahimmasta vaiheesta kun rupeaa olemaan ömmöm puolitoista vuotta. Nyt vasta kroppani on kunnossa, vaikka normaalipainossa olen ollut jo jonkun aikaa. Että te, jotka olette parantumisvaiheessa, ei kannata säikähtää ja pelätä. En minäkään lihonut tolkuttomasti, paino nousi normaalipainon yläpuolelle ja siihen se on jämähtänyt. Mättämiskierre kun ei ole lopullinen.

Olen nyt avautunut. Kerroin aika paljon aika henkilökohtaistakin infoa. Toivon että osaatte käsitellä sitä asiallisesti. Kuvat lähinnä ovat tässä nyt havainnollistamassa, että kuinka karua se on, olla ihan kuolleen näköinen samalla kun itse kuvittelee itsensä vuosisadan massiivisimmaksi olennoksi. Tiedän hyvin, että useampi teistä siellä ruudun toisella puolella haluaisi tulla nyt kritisoimaan minua rankalla kädellä, mutta koin silti että haluan nyt mitä luultavimmin viimeisen kerran tästä aiheesta avautua, ja teenkin sen siksi huolella. En olekaan tästä aiheesta kirjoittanut sen jälkeen, kun vielä sairastin. Silloin ajatukset olivat vielä aikalailla anoreksian ohjaamia, nyt kirjoitan tätä tekstiä ihan itse, omana terveenä itsenäni. Surettaa aivan vietävästi oikeasti se, että iso osa menikään sairastamiseen, ja olen onnellinen ja kiitollinen monista asioista. Nykyhetkestä ennen kaikkea. Olen jo satunnaisissa postauksissa maininnutkin, kuinka minulla on nyt kaikki niin hyvin, etten olisi 2013-2014 voinutkaan kuvitella tällaista onnea. Silloin kun oikeasti mietin missä lähin junarata menee ja kuinkahan helppoa lääkkeiden yliannostuksen ottaminen on, ei käynyt mielessäkään se että jokupäivä asun Helsingissä, opiskelen korkeakoulussa alaa jota haluan, parhaat ystävät lähelläni ja olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Joten ehkä minä tällä nyt haluan sanoa kaikille, että vaikka kuinka pahalle ja epätoivoiselle kaikki tuntuu, niin minä ainakin uskon, että kaikella on tarkoitus, ja kun yhden asian kärsii, on edessä jotain todella hyvää ja arvokasta.
Tällaista tällä kertaa, voi olla että en taas vähäänaikaan kirjoittele mitään syvällisyyksiä. Tulipa kilometripostaus, mutta halusin nyt yhteen rysäykseen kertoa kaiken mitä päässäni pyöri. En mielelläni tästä aiheesta blogissani puhu paljoa, koska itsekin yritän pysyä erossa kaikista anoreksiaa/syömishäiriötä käsittelevistä blogeista, oli ne sitten parantumista tai sairastumista.
Kiitän vielä kaikkia heitä, jotka tukivat ja olivat isona apuna paranemisprosessissa! Te kyllä tiedätte keitä tarkoita, te jotka tosiaan jaksoitte tsempata ja kannustaa ja välillä vähän potkiakin paremmalle polulle. Useiden muiden parantuneiden kanssa voin kaikille anoreksiaa sairastaville sanoa, että parempaa se elämä on näin, kuin siinä jatkuvassa kierteessä. I have spoken, thank you!