Se sallittu syömishäiriö 1/2☆

Minun on ilmeisesti paras lopettaa se uhoaminen ja lupailu, en minä niitä saa kuitenkaan pidettyä. Eli sh-aiheista tekstiä on nyt ihan kahden osan edestä tulossa, sillä meikällä on niin paljon asiaa aiheesta, jota haluan teille jakaa, varsinkin näin nytkun taas anoreksia on päässyt lyömään kasvoille ja olo on ollut hankala moneltakin osaa. Stressi painaa päälle, ja se sitten purkautuu enempi vähempi luovin tavoin. Ja koska viimeisetkin estoni ovat poistuneet, sama se on aukaista sanainen arkkuni tänne julkisestikin. Olen miettinyt myös pidempään, että tahtoisin tehdä kunnon syväanalyysin ajatuksistani, niin itseäni kuin muitakin koskien. Ehkä nyt näin vapun aikaan on hyvä tulla masentamaan kaikkia näillä ajatuksillani, joita olen ehtinyt tämän pitkän, pitkän viikonlopun aikana pyörittää.

Aloitetaan siis itse anoreksiasta. Aion seuraavassa osassa paneutua aihealueeseen kaksi. Mutta nyt puhutaan siis vain ja ainoastaan anoreksiasta, ja ei omasta sairaudestani pelkästään vaan yleisesti siitä taudista, joka monia nuoria ja vähemmän nuoria ihmisiä riepoo. Syömishäiriöitä on ollut olemassa koko minun pienen ikäni, mutta tuntuu, että nyt oman sairastumiseni aikaan, moni muukin ympärillä sairastui/sain tietää että sairastaa anoreksiaa (tai epätyypillistä syömishäiriötä, mutta niputan näin moukkamaisesti anoreksian ja epätyypillisen syömishäiriön yhteen). Kun olin vielä aktiivisimmillani sairas, ja laihduttaminen oli suorastaan täyspäiväistä työtä minulle, olin aivan helvetin katkera ja vihainen siitä, että moni muukin oli sairas. Koin, että se "mun juttu" oli varastettu, ja että porukka halusi julistaa jonkinlaisen kilpailun. Tavallaan se antoi minulle paljon puhtia laihduttamiseen, sillä halusin näyttää epätoivoisesti, että olen paras.Tästä ajatuksesta pääsenkin sitten kertomaan mikä minua on ahdistanut ja masentanut nyt viimepäivät.

Tahdon olla hyvä jossain! Tämä. Nyt olen työtön, en saanut kesätöitä mistään. Hain yhteensä kolmeenkymmeneen työpaikkaan, vain Alepasta, Stockmannilta ja paikallisesta kahvilasta tuli sähköpostia, että kiitos mutta ei kiitos. Mistään muualta en ole kuullut mitään. Olen katkera, sillä moni laiskempi ja moni "hällä väliä"-asenteella varustettukin ihminen sai töitä, suhteilla mutta kuitenkin. Koulupaikka alkoi ahdistamaan myös ihan toden teolla! Luin ahkerasti kumpaankin kouluun, mutta pääsykokeissa en kuitenkaan loistanut. DIAKkiin elättelen toivoa mutta Metropolia on kyllä aikalailla haudattu ajatus jo nyt. Olen siis työtön ja opiskelupaikaton. Yksinäisyys on alkanut myös kalvamaan, kai se on tämä kevät. Kaikilla muilla on omat rakkaat rinnalla, ja isot kaveri- ja ystäväporukat joiden voimin bilettää ja matkustella. On minullakin ystäviä, mutta 100-400 kilometrin välimatka hiukan latistaa, varsinkin tässä rahatilanteessa ei se matkustelu joka viikko tai edes kuukausi onnistu. Muuttokin on nyt vähän hataralla pohjalla, kun ei työkuvioista ole mitään, yhtään minkäänlaista tietoa. Kotona on ahdistava tunnelma, joka onneksi hiukan on nyt helpottanut, ja sen myötä omakin olo on rauhoittunut vähän. Mutta sitten päästään tähän harrastuspuoleen: Olen ihan surkea "fitnessmimmi". En jaksa salilla treenata 40 minuuttia pidempään, en ole timmin näköinen. En osaa kieltäytyä kaikista herkuista enkä osaa noudattaa kivenkovaa ruokavaliota. En ole hyvä bloggaaja, tuntuu että jokaisen postauksen lukijamäärät ovat aina vain pienempiä. En ole hyvä gyaru enkä "muotityyppi", koska en saa asukuvia otettua missään ja liikun harvoin lenkkipolkua ja kuntosalia pidemmälle, joten en edes laittaudu nykyään usein.

Mikä sitten herätti kaikki nämä ajatukset? No se yksi lihottu kilo. 1 kg. Lääkäri sanoi viime käynnillä, että nyt on korkea aika nostaa painoa. Tavoitepainooni on vielä viisi kiloa jäljellä, ja painoni on junnannut paikallaan jo 4 kuukautta, ja minun piti olla tässä tavoitepainossani jo keväällä. En ole, ja olin oikeastaan jo aika fine kroppani kanssa. Kuitenkin aloin lisäämään ruokamääriä, ja niinhän siinä sitten kävi että se kilo napsahti lisää. Heti näytin kaksinkertaisen leveältä, tight gappini näytti kutistuneen pois ja vyötärönympärys oli ainakin nelinkertaistunut! Peili kertoi minulle tämän, vaaka kertoi vain sen yhden lihotun kilon. Se sai minut miettimään miten epäonnistunut oikeasti olen, aivan kaikessa. En enää ole edes hyvä  anorektikko. Kaikki tämä sai minut miettimään, kuinka hyvältä se tuntui, kun painoa sai pudotettua. Kuinka hyvältä se tuntui kun pystyi sanomaan että en ole syönyt herkkuja puoleen vuoteen. Kuinka hyvältä se tuntui kun thinspoketjussa muut anorektikot ihaili riutunutta kroppaani. Kaikki tämä tuli mieleen. Että jos vaikka jatkaisin sairasta touhuani, saisin tuntea olevani onnistunut, edes sitten anorektikkona, jos minusta ei muuhun ole. Ja ei minusta ole.

Kituutin itseäni sitten pari päivää ja totesin että "anorektikon taitoni" on hävinnyt, ja voin fyysisesti tosi huonosti ne pari päivää. Ja kyllä ne viimeiset järjenhiveneni alkoi minulle huutamaan että nyt helvetti muija, aiotko taas heittää kaiken hyvän romukoppaan. Olen saanut taas sosiaalisen elämäni takaisin, olen oppinut nauttimaankin ruuasta ja fyysinen kuntoni on parantunut huimasti. Jos nyt alan taas laihduttamaan, kyrpiintyy vähäisetkin ystäväni minuun lopullisesti, alkaa kamala ruuanvahtaus ja syömistilanteiden välttely, epätoivoinen valehtelu sekä salitreenit ja kymmenen kilometrin rennot aamulenkit saisin unohtaa. Siitäkös se paha olo sitten tulikin: Anorektiset ajatukset muttei "saa" laihtua. Eli hirveä olo omasta kropasta ja painosta ja syömisistä. Pidemmänpäälle näin parempi, nyt tuntuu vai ihan järkyttävältä. Vappu, munkit ja sima ei kyllä auttanut tähän morkkikseen yhtään. Noh, ainakin munkit oli herkkua. Se jälkitunne niiden syömisestä ei.

Nyt on sitten annettu pieni taustaselitys sille mikä minua kalvaa taas vaihteeksi. Anorektikkona tunsin olevani parempi ihminen. Pääsen nyt siis siihen pointtiin mikä minulla tämän tekstin kirjoittamisessa on/oli. En nyt sentään taas aio teille joutavaa narinaa jakaa, yritän pitää blogini asialinjalla kaikesta huolimatta :'D Kun tulin kaapista ulos anoreksiani kanssa, sain heti paljon yksäreitä facessa ja sähköpostia, että hei, ois kiva tutustuu! Sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat melkein sylkeneet päälleni (okeiokei, hiukan dramatisointia tässä) ennen, jotka eivät ole hevonpaskaakaan välittäneet tekemisistäni tai kuulumisistani. Nyt kun sitten olin anoreksia-Saga niin seurani kelpasikin ja olinkin yllättäen tosi mielenkiintoista ja mukavaa seuraa. Enää oudot vaatteet ja oudot mielipiteeni eivät häirinneetkään heitä, mutta kyllä anoreksiani oli sen verran mehukasta asiaa että siitä udeltiin ja kyseltiin. Vaikka näin blogiinikin aiheesta kirjoitan, en ala mitään laihdutusmetodeistani tai painostani tai lääkärikäyntien tarkoista tapahtumista täysin randomeille ihmisille selittämään. Olin tietenkin otettu, kun minulle tuli vähän etäisemmätkin ihmiset tsemppaamaan minua ja lähetti hurjasti paranemisia, se oli todella koskettavaa ja haluan nyt näin julkisesti vielä kiittääkin kaikkia jotka niin tekivät, kiitoksia sydämeni pohjasta <3

Muttamutta, jos tuosta esimerkistä ei käynyt ilmi, tarkoitan että on outoa että anoreksia on sellainen hyvyyden mitta. Anorektikkoja ihaillaan yleisesti ottaen, siihen ei voi tulla kukaan inttämään vastaan. Anoreksia on hieno juttu, ja kuten ne jaappanilaisetkin sanoivat, se on tosinainen joka älyää kieltäytyä ruuasta (NOPE!). En tajua oikeasti tätä anoreksiaihailua, mutta pakko myöntää, että ennen sairastumista itsekin kuuluin siihen lahopääjoukkoon joka ajatteli, että olisipas tosi siistiä sairastua anoreksiaan. SILLOIN LAIHTUISI. Joo, niin laihtui, mutta siinä kilojen mukana karisi myös fyysinen ja henkinenkin terveys. Ja kaikkien kannattaa muistaa, että vaikka kuinka olisit anorektikko ja syömishäiriöinen, se ei tarkoita sitä, että välttämättä olisit alipainoinen ja laiha. Voit olla anorektikko, joka paastoaa viikot ja viikonloppuna helvetti repeää ja ahmit kaikki viikon miinuskalorit tuplana takaisin. Voi olla, että syömishäiriösi on vain myrkyllisiä ajatuksia ja myrkyllinen suhtautuminen ruokaan. Anoreksiahan on mielenterveysongelma, joka ei välttämättä näy päälepäin.

Siksi minua kovasti kiinnostaisi, miksi anoreksiaa ihaillaan? Sen takia että saa olla laiha? Voit olla laiha ilman anoreksiaakin. Aloita lenkkeily/urheilu ja pidä herkkupäivä kerran viikossa/kerran kuussa. Hyvä kroppa ei edellytä anoreksiaa. Jos anailun ihailuun on joku muu syy, se tosiaankin kiinnostaisi tietää. Ainoa hyvä asia omassa anoreksiassani oli se pienen hetken onnellisuuden tunne kun huomasi painon tippuneen. Ei sekään onni kauaa kestänyt, sillä heti kun alkuonnistumisen tunteesta oli toipunut, iski ahdistus siitä miksei painoa ole lähtenyt enemmän ja että miten paljon pitäisi seuraavaan punnituskertaan mennessä laihtua. Anoreksian ihailu on muutenkin ihan outo juttu, ei kukaan ihaile samalla tavalla bulimiaa tai ortoreksiaa tai varsinkaan ahmintahäiriötä. Muutenkin mielenterveyssairauksiin verrattaessa, ei kukaan halua itselleen paniikkihäiriöitä/skitsofreniaa/alkoholismia... Miksi sitten juuri anoreksia?

En periaatteessa haluaisi paljoa anoreksia/sh-postauksia tehdä, sillä en itse halua antaa sitä kuvaa että "katsokaa kuinka vahva ihminen olen kun olen selättänyt/selättämässä anoreksiaa", koska tämä tällainenkin ajattelutapa lietsoo kuvaa siitä kuinka anoreksiasta parantuneet ovat joitakin sankareita. Ei ole, vaikka pakko sanoa että vaatii tosi paljon vahvuutta ja voimaa parantua tästä mielisyövästä. On todella harmillista, kun näkee ihmisiä, jotka ns. heruttaa huomiota ja sääliä sairaudellaan, feikkaa syömishäiriötä saadakseen rispektiä... Ongelmista se sekin kertoo, mutta itse en vain kykene käsittämään, miksi pitää vajota sellaiselle tasolle... Toivon tosiaan itse etten anna itsestäni huomiohuoran kuvaa, kuten eräs anonyymi minulle kauniisti aikaisemmin sanoi. Haluan jakaa ajatuksiani teille, mutten tahdo että minun blogiani luetaan anoreksian takia, tai ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain anoreksian seurauksena. Jos tosiaan luette blogiani ja seuraatte minua vain anoreksian takia, I'm sorry mutta päätin taltuttaa tämän taudin ja piakkoin minussa ei sitten ole enää mitään mielenkiintoista. Pyrin pitämään blogini muoti/lifestylepainoitteisena, mutta nyt taas iski sellainen fiilis että pakko purkaa ajatuksia julki, ja halusin nämä muutamat painavat sanat sanoa, vaikkakin olette samat sanat hiukan eri muodossa varmasti jostain muualtakin lukeneet.

Mikäs tässä nyt sitten ollessa, yritän saada asenteeni taas kohdilleen. En minä enää laihduta, en tosiaan halua palata siihen entiseen, mutta ajatuksilleni en mitään voi. Työpaikkaa kovasti yritän saada, se varmasti nostattaa mielialaani jonkun verran. Toivottavasti kirjoitukseni herätti ajatuksia, ja kommenttiboksi on käytössänne (kyllä, voi kommentoida ja sanoa mielipiteensä myös nyyminä, jos nimellä ei kehtaa/halua). Seuraavassa postauksessa vähän eri aiheesta, pyrin nyt jättämään anoreksian taas hetkeksi. Poissa silmistä poissa mielestä.