Hiukan ikävää julkaista taas ja näin pian tällainen anoreksiapostaus, mutta älkää huolestuko, tällä kertaa ei tule pitkä kilometripostaus. Nyt keskityn ihan rehellisesti ja suoraan sanottuna valittamaan. Vaikka olenkin melko hyvä tässä valittamisessa ja kitisemisessä, aion pitää tämän lyhyenä ja ytimekkäänä.
Sain viimepostaukseen kommentin, missä sanottiin, että en yritä parantua kunnolla ja en ole edes yrittänyt. Yleensä en ota itseeni kommentteja, sen verran olen itseäni kovettanut, että selkeät haukkumis- ja vittuilukommentitkin menevät vain ohi korvien, ja kritiikin osaan ottaa vastaan ilman että kiskoisin puolikiloa palkokasveja nenääni. En usko että tuo kommentti oli pahalla tarkoitettu, mutta siitä minä oikeasti hiukan loukkaannuin. Ja tästä omasta paranemisestani ja parantumismyönteisyydestäni ja edistymisestäni aion nyt sitten teille puhua, suoraan kuten aina.
Nyymi, olet osittain oikeassa. En ole edistynyt tässä paranemisessa niin loistokkaasti ja niin mainiosti kuin ehkä olen antanut tietyllä tapaa olettaa, ja en ole tosiaankaan terve. Vehtaan syömisen kanssa, viikot kituutan ja elän +/- 800 kalorilla, mutta viikonloppuina mässään menetetyt kilot takaisin. Olen vielä henkisesti ihan sairas, nään itseni sairaan läskinä ja kuvittelen koko ajan lihovani. Ehkä pelottavinta on se, että ihan tosissaan uskon lihoneeni, ja tosissaan kerron kaikille että "Apuaapua olen lihonut!!" vaikka vaaka ei olisi liikkunut suuntaan eikä toiseen. Vaikka vaakanumero olisi pienempikin kuin viimeksi, pääni kääntää asian niin että olen lihonut ja uskon sen jopa itse. Peili sanoo joka päivä että olen lihonut. Että totta se on, en minä ole tervettä ihmistä nähnytkään. Mutta kukaan, ei kukaan pysty sanomaan etten olisi edistynyt! Ja se raivostuttaa, että kaikki ihmiset vain tuntuu tykittävän (Joiden kanssa siis asiasta on tullut puhuttua) että "Et ole edistynyt ja et sinä taida edes haluta sitä". Kotona käytiin suuri tappelu viimeksi tiistaina, kuinka mitään edistystä ei ole tullut ja on ihan turhaa minua edes hoitaa kun mitään ei näy tapahtuvan. Ei pidä paikkaansa.
Sanotaan ja puhutaan nyt sitten suoraan. Olen lihonut viidessä kuukaudessa kuusi kiloa. Sekö ei ole edistystä? Olen vieläkin alipainoinen ja painoa pitää saada viisi kiloa lisää. En ole varsinaisesti jatkanut laihduttamista. Tilanne on vain niin, että aina kun saan pari lisäkiloa, laihdutan ne pois, ja sitten olen tässä nykytilanteessa. Tästä en alemmas painoani vie, koska tiedän, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Minä pystyn herkuttelemaan, minä pystyn syömään ravintolassa, pystyn syömään ruokaa jonka ravintoarvoja en tiedä. En enää piilottele ja heitä ruokaa roskiin kovin usein (Joskus tätäkin tyhmyyttä on vielä tullut harrastettua, myönnetään, mutta voidaan puhua ihan muutamista kerroista kuukaudessa). Minä en ravaa vaa'alla monta kertaa päivässä tai edes päivittäin. Käyn vaa'alla ehkä kerran kahdessa viikossa. En käytä mittanauhaa itseni mittailuun kuin hyvin, hyvin harvoin (Ok, tämä johtuu siitä että mittanauhat on takavarikoitu :'D).
Tämä aihe nyt sitten nousi pinnalle kun oli juuri tuo tappelu kotona, anonyymikommentti sekä sitten tuli luettua muutamia anorektikoiden blogeja. Hei, moni sairastaa anoreksiaa monta vuotta! Pääsevät osastolta, sama meininki jatkuu, takaisin osastolle, "parannutaan", kotona taas oksennetaan ja pakkoliikutaan. Itse olen kuitenkin noussut muutamassa kuukaudessa tosi paljon, ja takapakit ovat olleet todella pieniä. En ole laihtunut hurjasti, vain niitä muutamia kiloja jotka olen ensin syönyt itseeni. Noilla anorektikoille jotka sairastavat monta vuotta, ja jotka ovat parantumismyönteisiä (oikeasti tahi ei, mutta kuitenkin) sataa myötätuntoa ja sääliä, ja itse saan vain kuraa niskaan siitä, että en oikeasti muka yritä. Sanon suoraan, se tuntuu pahalta. Minä haluan parantua, haluan takaisin sen elämän että voi ajatella muutakin kuin ruokaa ja syömistä. Haluan olla terve ja elää normaalia elämää.
Kuva boredpanda.com
Joo, no enpähän näköjään kauhean lyhyeksi saanut nyt asiaani tiivistettyä. Ja pahoitteluni taas tällaisesta valituksesta. Suoraan sanottuna on ollut vähän paskat fiilikset tässä muutaman päivän. En päässyt kouluihin, eli se pahin pelko toteutui. Minulla on ollut hankalaa itseni kanssa ja huomiset ylioppilasjuhlat stressaa. Niin paljon ihmisiä, joita olisi mukava jututtaa mutta ei ehdi. Ja pelkään myös niitä kaikki "Mitäs teet nyt lukion jälkeen?"-kysymyksiä. Ei ole kivaa sanoa että noh, pakollista välivuottahan tässä. Ehkä olen taas vähän turhan dramaattinen, sain minä nyt pääsykoekutsuja suomenkielisiin ammattikorkeisiin, mutta olen nyt taas siinä mielentilassa, että olen jo heittänyt pyyhkeen kehään ja ryven mieluummin itsesäälissä kuin yrittäisin tsempata itseäni. Välillä tällainen pessimismi on aika syvältä, tiedän hyvin että jos asenne on se, että "Emmä pääse kuitenkaan" niin ei sitä sitten varmasti pääsekään. Mielialaa laskee myös se, että tuo upea ylioppilasmekko oikeasti ON iso, äitini yritti sitä korjailla pienemmäksi parhaansa mukaan, mutta se silti roikkuu päälläni. Ja ei ole sitä kesätyöpaikkaa eikä koulupaikkaa ja ää... Nyt vain yritän pitää itseni kasassa. Juhlat huomenna, toivottavasti kaikki menee hyvin ja yritän saada tässä elämäni nyt vaan järjestykseen.
