Sorry, only in Finnish this time!
Olen jälleen liikuttunut, että niin moni on ollut minusta huolissaan ; _ ; Kiitos! En jotenkin olettanut että monikaan on edes kiinnostunut olemisistani. Mutta hienoa huomata, kiitos kovasti ♥
Tosi vaikeaa keksiä miten ja mistä aloittaisin tämän postauksen, haluan kuitenkin nyt tehdä tämän kunnolla kun kerran päätin tämän tehdä. Pähkäilin pitkään, julkaisenko tätä vai en, kyse on kuitenkin "yksityisasiasta". Päädyin kuitenkin tekemään tämän postauksen, onpahan ainakin lupaukset täällä muistuttamassa itseäni jos ei muuta.
Minulla diagnosoitiin anoreksia nyt noin puolitoista kuukautta sitten, kun saavuin takaisin Japanista.
Oireilua minulla oli ollut jo pitkään, tosin en itse silloin pitänyt sinä minään anoreksiana, enkä kyllä itseasiassa vieläkään. Aloitin ihan vain tavan laihduttamisella, sillä olin aika tuhdissa kunnossa joulun jälkeen. En nyt virallisesti lihavakaan silloin ollut, mutta kyllä minulle kaikenmaailman hyväkkeet ja mätysteet maistui, ja olin syömässä mm. koko ajan. Vaa'alla en tuolloin ollut käynyt ties milloinka, en edes tiennyt painoani. Tuolloin minulla kuitenkin oli aika vaikeaa aikaa, kotona ei mennyt hyvin jne. Sain paljon negatiivista kommenttia netistä ja piilovittuilua tuli niin interwebin välityksellä kuin ihan päin naamaakin. Ja jos nyt suoraan puhutaan ja kun kerran avautumaan on lähdetty, minua alkoi ahdistamaan lolitapiirit. Olin lolitapiireissä aina se rumin ja huonoin lolita, jonka tekemiset eivät kiinnostaneet mm. ketään. Asuni eivät olleet kummoisia enkä ollut minäkään.
Lolita sitten vain pikkuhiljaa jäi. Rakastan vieläkin lolitaa tyylinä, ja suurin osa kavereistanikin on vielä samoja lolitaporukoiden ihmisiä, ja haluan heihin pitää yhteyttä! Lolitaa en nyt ihan täysin ja virallisesti ole lopettanut, kyllä jätän pari juttua vaatekaappiini joista en vain luovu! En siis ole mitenkään katkera Suomen loliskeneen tms, älkää ymmärtäkö väärin :D Ja ei tämä tosiaankaan ollut se virallinen syy miksi minä nyt sitten tappelen syömisen kanssa.
Noh, siirsin tyylini gyarunpaan suuntaan, ja oikeastaan voin sanoa että ihan hyvä himegyaru minusta lyhykäisessä ajassa kehkeytyi. Mutta eihän sekään nyt sitten sujunut niinkuin piti: Eristäydyin piireistä aika hyvin, kiitos kuppakylä Vesannon, josta ei bussi kulje ja kyytiä Jyväskylään tai Helsinkiin ei tipu, ellei halua pulittaa pariasataa euroa pelkistä matkoista. Voisin tähänväliin vetää piiiiitkän ragen rahasta, VRn hinnoista ja rahan puutteesta, mutta ehkä jätän sen nyt väliin :'D
Onneksi kuitenkin iki-ihana
Sari otti minuun yhteyttä, ja pystyimme tapaamaan Vesannolla. Oikeasti, olen niin onnellinen että Sarillakin on kytkyjä tännepäin, jos ei olisi, minulla olisi yksi ihana ystävä vähemmän ja en usko että olisin jaksanut jatkaa gyarua yksinäisenä sutena.
Gyaruaikana sain myös elämäni toisen secretin! Siinä oli iso punainen nuoli ja luki "FAT". Tuohon aikaan olin jo kylläkin aloittanut laihduttamisen, mutta painoa oli tippunut vain pari kiloa. En edes loukkaantunut secretistä. Suhtauduin siihen yllättävän neutraalisti ja otin sen lähinnä vain haasteena. Tuolloin tosiaan laihduttamiseni oli vain liikunnan lisäystä ja hullujumppa astui kuvioihin. Söin kuitenkin vielä herkkuja ja join sokerilimsaa jne jne. Vähensin kuitenkin annoskokoja ja pikkuhiljaa aamupala ja kouluruoka vain jäi.
Ja aina kun painoa tippui niin uutta motivaatiota tuli. Koskaan ei tietenkään ollut hyvä, ja päätin lopettaa kun näytän hyvältä. Mitään virallista painotavoitetta minulla ei ollut missään vaiheessa, vain se, että kun näytetään hyvältä niin lopetetaan. En kauhean kauaa kerennyt laihdutuspuuhiani harrastamaan, kun jo joku luokkalaiseni "käräytti" minut terkkarille. Siitä alkoikin sitten viikottaiset punnitukset ja lääkärikäynnit. Paino putosi viikottain, ja lopulta lääkäri laittoi lähetettä KYSsiin.
Samaa aikaa läheni minun Japaninmatkani kovaa vauhtia. Lääkärit jo alkoivat puhua ettei minua voi laittaa vaihtoon, en kykene pitämään huolta itsestäni. Tämä lisäsi kovasti paineita, mutta onneksi täysi-ikäistyin ennen reissuunlähtöä joten lääkäreillä ei ollut mitään sananvaltaa enää siihen että lähdenk vaiko en. Ja minähän lähdin.
Mutta näin jälkikäteen todettakoon että lääkärit olivat oikeassa: En minä olisi ollut kykenevä lähtemään. Kun pääsin peräti viideksi viikoksi pois valvovien silmien alta niin ruoka-annos annokselta vain jäi syömättä. Ekan viikon ajan minä söin ihan normaalisti, mutta sitten vain jotenkin keksin, että hei, syömisen skippaaminen on aika helppoa! Riitti kun aina vain sanoi, että "ei ole nälkä", "on vähän huono olo", "En syö Suomessakaan normaalisti kuin kerran päivässä" jne. Ja ne meni läpi, ei kukaan tullut jankkaamaan että pakko syödä. Oikeastaan minulle vain kommentoitiin, miten isokokoisia suomalaiset tytöt on ja miten hienoa on että edes minä pidän huolta linjoistani. Kerran myös söin 10 sushia, ja heti oli hostiperhe kauhistelemassa kuinka valtavan määrän söin. En sinä päivänä ollut syönyt yhtään mitään muuta, ja olo oli kamala sen kommentin jälkeen. Viimeiset kaksi päivää Japanissa olin täysin syömättä.
Kun pääsin kotiin, oli kaikki aivan järkyttyneitä miten kuihtunut olin. Itseni oli yllättäen sitä vaikea tajuta koska en huomannut itsessäni mitään hoikkaa. Aloin kyllä tajuamaan, että päässäni on jotain vikaa, koska en ollut saanut viikkoon nukuttua koska mietin vain syömistä ja sen skippaamista. Ajattelin, että kun pääsen taas kotiin ystävien ja perheen lähelle, alan paraantumaan. Ja paskat, pahenemaanhan se vain entisestään lähti. Anoreksian diagnoosi pamahti KYSsissä ja nyt ollaankin jo siinä pisteessä että osastohoitoa suunnitellaan. Osastolle en halua, sen tiedän ja siksi nyt olisi korkea aika ruveta paranemaan.
Sain nyt eilen ateriasuunnitelman, jota pitäisi yrittää alkaa noudattamaan. Motivaatio paranemiseen on 110%, kiitos ystävien tuen, olette minulle rakkaita ja tärkeitä! Toivon tosiaan että paranemiseni lähtee tästä käyntiin, mutta voi olla että se on helpommin sanottu ja suunniteltu kuin toteutettu. Olen laihtunut viime joulusta 20 kiloa. Nyt sitten pitäisi taas opetella syömään...
Toim. HUOM!
Tämä postaus nyt oli vähän selventämään omia ajatuksia itselleni, ja koin jotenkin että minulla on pieni "velvollisuus" kertoa teille lukijoillenikin mikä tilanne on meneillään. Mitään anoreksiablogia en ala pitämään, koska minusta anoreksialla heruttaminen on yksi typerimmistä asioista joita voi ihminen tehdä. Anoreksiassa ei ole mitään hienoa ja minusta anorektikoita ei edes kuulu ihailla, olivat he miten parantuneita tai sairastuneita tahansa. Kuulostan tosi julmalle, mutta jos minunkaan ystäväni ja perheeni eivät olisi minulle suuttuneet ja huutaneet ja olleet äkäisiä ja takoneet järkeä päähäni niin en minä varmaan olisi näinkään halukas parantumaan. Jos vain kehutaan ja lässytetään ja surkutellaan, niin anorektikko ottaa siitä vaan motivaatiota! Ja se kun parantuneita anorektikoita kehutaan ja ylistetään, saattaa vaan aiheuttaa terveissä ihmisissä anoreksian ihannointia. Joten, tämä jääköön nyt tähän tästä aiheesta. Ajattelin kyllä, että jos luoja suo ja paraannun, teen postauksen paranemiseni etenemisestä. Siitä saattaa olla hyötyä jollekulle, joka itsekin käy tätä helvettiä lävitse. Kun olen taas terve ja muutaman kilon isompi ja iloinen ja nautin elämästä, on helppo motivoida muita parantumaan :)
Nyt, rakkaat lukijat, menen keittämään itselleni nuudeleita!
Toivottavasti tämä postaus oli edes jotenkin järkevä.
