*:･ﾟ✧Bikinifitnessiä ja vegaaniutta✧･ﾟ:*

Pakko ikuistaa blogiinkin kuvat, kun pitkästä aikaa hankin kukkia meille kotiin. Hullaannuin ihan ja otin saman tien kaksi kimppua, nyt kun kerran niitä rehuja kotiin raahaa niin raahataan kunnolla. Käyn ostamassa kukat siitä pienestä kukkakaupasta keskustan Stockmannin yhteydessä. Luovutin markettikukkien suhteen, kun ne lässähti ihan joka kerta saman päivän sisällä. Vaikka Prismassakin on tosi kauniita päivän kimppuja vain neljällä eurolla, on se turhauttavaa niitä ostella kun niistä on iloa sen automatkan verran kun tulee kotiin, ja samantien kun ne iskee maljakkoon onkin komeimmat ruusut jo nuupahtaneet. 

Mutta ettei pelkäksi kukkien esittelyksi menisi, ajattelin että voisin kirjoitella tänne viimepäivien fiiliksiä. Tuntuu siltä että tässä eletään jonkinlaista murroksen aikaa, kun opinnot ovat oikeasti jo ihan loppuvaiheessa ja koulun tiimoilta meininki rauhoittuu, ja kohta itsekin siirryn työelämään täysipäiväisesti. Muuttaahan se paljon; Ei enää extempore-ulkomaanmatkoja (eikä niitä suunniteltujakaan niin paljon kun lomaa ei vaan oteta) ja minäkin alan saamaan säännöllisiä tuloja ja mikä parasta; Ehkä jopa ihan omaa aikaakin!

Kun viimevuoden lopussa elämä heitti kertaheitolla kaiken sekaisin, niin puhuin blogissani että ehkä tänä vuonna asiat kääntyy paremmin päin. Toistaiseksi ainakaan ei ole mitään muutosta tilanteeseen tullut. Ehkä ainoa edistysaskel tässä on nyt se, että tilanteen kanssa on kai jossain määrin oppinut elämään. Hankin ensimmäiset tarot- korttini tuossa jokunen aika sitten, ja korttien mukaan ensi keväänä vasta tulee muutos, ja tällä hetkellä minun tulisi keskittyä omaan  henkiseen hyvinvointiin ja itseni kehittämiseen. 

Kaikki elämän vastoinkäymiset kehittää. Näin haluan uskoa. Kun katsoo kaikkia menneitä asioita pienen välimatkan päästä, voi todeta että niillä kaikilla oli tarkoitus. Viimeisin työsuhteeni päättyi aika dramaattisiin tunnelmiin, sillä lähdin pois töistä kauhean työpaikkakiusaamisen takia, joka kohdistui minuun ja erääseen toiseen työntekijään. Meno oli aivan järkyttävää ja ahdistaa vielä ajatellakin sitä menoa, että aamu kolmelta raahautui töihin jossa vanhemmat työntekijät saivat huutaa ja nöyryyttää. Eikä kukaan tehnyt mitään kiusaamiselle huomautuksista huolimatta. Tuntui, että taas oli itsetunto rusennettu ja olinkin pitkään siinä mielentilassa, ettei minusta ole vain mihinkään. Nyt jälkikäteen ajateltuna, vaikka kokemus olikin traumaattinen, oli asioiden mentävä näin. Jos tuota kiusaamista ei olisi ollut, olisin jäänyt siihen työpaikkaan, ja luultavasti valmistumiseni olisi myöhästynyt. En olisi millään siihen työ- ja stressimäärään pystynyt selviytymään viimeisimmistä kursseista sekä opinnäytetyöstäni. Eli kaikella kai on tarkoitus, vaikkei sitä siinä hetkellä ymmärräkään. En vieläkään voi ymmärtää, miksi meitä kohtasi niin kamala epäonni moneen kertaan viimevuonna. 

Jos kukaan ei teille ole tarot-kortteja lukenut aikaisemmin, niin kokeilkaa ihmeessä. En itse usko mihinkään astral-tv:n selvännäkijöihin tai korttitulkitsijoihin, mutta tavallaan uskon että tarot-korteista voi saada apua ja neuvoja elämän kysymyksiin. Mitään suoranaisia ennustuskorttejahan ne eivät ole, mutta itse käytän niitä tavallaan... Oman itseni tutkiskeluun. Kun elämässä on niitä suuria kysymyksiä joihin ei kukaan osaa vastata, voi kysyä korteilta. Eihän siinä mitään häviä; Joko ennustukset toteutuvat tai sitten ei. Tähän mennessä kyllä kaikki ennustukset ovat menneet nappiin 😚Jos teitä kiinnostaa, niin itseltäni löytyy Kissatarotit. Niitä löytyy muunmuassa Adlibriksestä tälläkin hetkellä.

Nyt sitten tuo henkinen kasvu ja hyvinvointi ja viimevuoden tapahtumat vähän niinkuin kietoutuvat yhteen. Muutamat tapahtumat vaikuttivat suoraan ihan fyysiseen terveyteen, ja vihdoin, pitkän pitkän odottamisen jälkeen sain pääsyn hoidon pariin. Olo on helpottunut ja samalla kuitenkin ahdistunut; Vihdoin saa omaan vointiin apua, mutta kuinka pitkä sairaala-tutkimusrumba tästä kaikesta alkaakaan. Olo kun on muutenkin tosi väsynyt ja rasittunut, ja nyt huomaakin kotona ollessaan, kuinka kaikki stressi ehkä alkaa purkautumaan siten, että olo on ehkä jopa vähän masentunut.

Olenkin taas tässä pohtinut vegaaniksi ryhtymistä ja vegaaniuden syviä olemuksia. Kasvissyöjä kun on koko ajan ollut, ei tavallaan olisi mahdoton hyppäys siirtyä vegaaniksi. Vegaanius kun voi olla aika yllättävänkin ratkaiseva tekijä fyysisen hyvinvoinnin kannalta; Varsinkin tulehdustiloihin vegaaniruokavalio saattaa auttaa. Olenkin monesti miettinyt, miten paljon parempi fiilis itsellä olisi jos jättäisi maitotuotteetkin kokonaan pois (Ja alkoholin... krhm...). En oikeastaan edes tiedä, mikä itseäni vegaaniruokavalioon täysin siirtymisessä hidastaa. Sen vaikeus ehkä? Kun tosiaan viimeiset puolitoistavuotta on ollut sellaista ihme vänkäämistä kaiken kanssa, tuntuu, ettei haluaisi vängätä syömisenkin kanssa. Tykkään juustoista ja tykkään kun on synkkää ja pimeää, niin iskeälämpimän kaakaon päälle kermavaahtoa. Tykkään maitosuklaasta. Vegaanina pitäisi sitten jättää kaikki edellämainitut. Tai ei pitäisi, sillä ehdottomuus ei ole ikinä hyvästä, mutta jos tahtoo saada kropan voimaan hyvin, olisi ainakin aluksi pidättäydyttävä aika tarkasti ruokavaliossa. Myös syömishäiriötausta vähän pelottaa; Mitäs jos ravintosisältöjen kyttääminen karkaa käsistä, ja ollaankin taas liemessä?

Toinen juttu hyvinvointiin liittyen oli, että alkaisin taas käymään salilla. Ja treenaamaan ihan oikeasti. Oli tavallaan silmiä avaava juttu tuossa pari kuukautta sitten, kun lähdin pitkästä aikaa pururadalle juoksemaan: Ja en jaksanut juosta kuin ihan pienen pienen pätkän. Ennen vetäisin pururadan ihan tuosta noin vaan juosten, ja nyt iski rintakipu ennen sataa metriä. Se sai taas skarppaamaan tuon yleiskunnon kanssa, ja nyt kun se on taas kohdallaan, aloin miettimään, pystyisikö sitä viemään vähän eteenpäin. Aloin ihan oikeasti miettimään jo bikini-fitnessiäkin :D Koska miksipä ei. Elämä on liian lyhyt jossittelemiseen, ja olen sellainen päämäärä-ihminen. Jos tähtäimessä on jotain, on sen saavuttaminen helpompaa, kuin vain se , että kävisin salilla. Nooh tämä palaa taas edellisen kappaleen viimeiseen lauseeseen: Kun on anoreksia taustalla, onko järkevää alkaa laskemaan kaloreita ja paastoamaan ja rehkimään salilla. Eikä vielä tuokaan mietelause, vaan ihan käytännön asiat tuli vastaan. Ensinnäkin kun lähdin hakemaan salikorttia, en saanut sitä kummastakaan paikasta (Toisessa paikassa murahdettiin vaan tiskiltä että "Mitä asiaa", ja toisessa oli kaksi kertaa peräkkäin asiakaspalvelu kiinni. Eli joo ei sitten), ja sitten sainkin jo töitä ja totesin, että hetkeksi on hyvä vaan rauhottua ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Enkä tiedä olenko nyt mikään bikini-fitness-kasvo. Vaikka saisinkin itseni treenattua. Ei se ehkä kuitenkaan ole sitä omaa juttua, ja terveyden reistatessa ei ääritreeni ole missään nimessä hyvä asia. Palataan asiaan parin vuoden kuluttua, ja katsoo tilannetta sitten. Nyt jätän treenit ihan kotitasolle ja toivon että vesisateet ovat vähäisiä, että pääsisi sinne pururadalle juoksemaan. 

Sellaisia tuntemuksia täällä tänään. Onko teillä siellä miten turhautumisia omaan elämään? Tuntuu jotenkin... päämäärättömältä tämä oleminen juuri tällä hetkellä :'D Ehkä kuuluu tähän valmistumisprosessiin. Yritän myös kehittää itseäni siinä täälläkin kerrotussa "mullekaikkihetinyt"-asenteesta. Jos en pääse aloittamaan saliharrastusta nyt, voin kehittää itseäni pikku hiljaa että parin vuoden päästä pystyn aloittamaan treenaamisen. Vaikka meidän koti ei olekaan suoraan sisustuslehdestä, voin pikkuhiljaa tehdä tänne muutoksia, jotka ohjaa siihen unelmien kotiin. Ja näin edelleen.

Näitä kukkiakin olen ollut jo pari kuukautta ostamassa. Ja nyt sitten ne sain ja kylläpä oikeasti joku näinkin "pieni" asia voi piristää ja paljon! Olin kyllä vähän järkyttynyt siitä, miten kalliita kukat ovat. Nämä olivat ihan edullisia, valkoinen kimppu 12€ ja punainen 13€, mutta sellaiset tosi kauniit ja instagramuskottavat ruusut maksoivat 7€ kappale! Ja kyllähän niitä vähintään kymmenen olisi oltava jos sellaisen kauniin, muhkean kimpun olisi halunnut. Tietty ruusuissa on se hyvä puoli, että ne saa aina kuivatettua jolloin ne säilyy ilahduttamassa pidempään. Ehkä sitten valmistujaislahjaksi itse-itselleni ostan sellaisia, haha! 

*:･ﾟ✧Salaiset solat ja ruma suomalainen nainen✧･ﾟ:*

Jopas nyt sukupuoliroolit kukoistaa mediassa. Ensin kokkikohu, ja nyt Pirkko Arstila jakoi suuria viisauksia. Jos siis olet missannut: Pirkko Arstila kirjoitti kolumnissaan ET-lehdessä, kuinka kaupan kassajonossa oli ollut nuori nainen treenitrikoissa ja löysässä T-paidassa. Arstila kuvailee naista "Tytön ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi – muutaman vuoden kuluttua luvassa olisi paino-ongelmia. Hiukset pitkät ja latvoista hapsuuntuneet. Silmät kuin mascarakraatterit.

Katselin tyttöä ihmetellen, miksi nuori nainen elämänsä heilimöinti-iässä haluaa pukeutua noin rumasti. Kuin julistaisi koko maailmalle, että en välitä – ottakaa tai jättäkää."

Koko kolumni oli puhdasta bullshittiä. Mutta samalla taas raotti ovet sille, mikä täällä tosiaan on ongelma. Nuoret naiset ovat jotain vapaata riistaa, jota saa arvostella. Minkälainen kolumni on yhden yksittäisen ihmisen julma arvosteleminen? Kolumnissaan Arstila jatkaa, kuinka haluaisi kutsua naisen muuntumisleikkiin, jossa laittaa naisen päälle "vihjailevat kellohelmat", koska se iskee miehiinkin paremmin ja saa naisen näyttämään laihemmalta kuin mitä koskaan tulee olemaankaan. 

Tekstissä Arstila kuvailee naisen käyttäneen niin tiukkoja housuja, että jokainen kumpare ja salaiset solat paljastuivat. Ei hän eläessään ole nähnyt mitään niin hirvittävää. Koko kolumnin pointtina hänen jälkiselittelyjensä mukaan oli vain arvostella yleisesti, kuinka suomalaiset pukeutuvat niin rumasti ja ovat tyylitajuttomia. 

Minä kyllä pukeudun ihan miten lystään. Totta kai meillä on tilanteita, missä on pukukoodi jota on noudatettava. En minä töihin lähde minimekossa tai lähi-Lidliin hakemaan kissanhiekkaa meikattuna ja korkkareissa. Ei ole muiden ihmisten huomiotta jättämistä, jos olen ihan rähjäisenä aamulla lenkillä, vaikka jokunen koiranulkoiluttaja vastaan saattaakin tulla. Ja sitten se, että tyylinsä kullakin. 

Minäkin olen varmaan hyvin suomalais-ugrilaiset piirteet omaava: Lyhyet jalat ja pitkä selkä, selluliittia perseessä ja kropan muoto aika pötkylä. Tuota runsasta povea en omista, ikävä kyllä, mutta varmaan minuunkin massaa iän myötä tulee helposti. Silti pukeudun leggareihin tai kotelomekkoihin jos mieli tekee. Minusta tuollaiset kolumnit ovat ihan hirveää settiä, juuri kun yritetään saada nimenomaan nuorille naisille bodypositivyä jakeluun. Kuinka jokainen on hyvä sellaisena kuin on ja kuinka tärkeintä on että viihtyy. Sitten tuntemattomat vanhat naiset kyyläävät kassajonossa arvostelemassa salaisia solia ja kirjoittelee niistä kolumneja. 

Tietyllä tapaa hyvin huvittavaakin, että Arstilaa on tuntemattoman naisen peppu kiinnostanut niin paljon, että siitä ihan lehtijuttu piti kirjoittaa. Kyllä minäkin katson ihmisiä kaupungilla. Joskus mielessä kyllä käy, että huhhuh kun tuokin on tuon näköisenä liikenteessä, mutta hyvin harvoin. Ja ne kerrat kun jotain tuollaista mietin niin alkaa melkeinpä heti hävettämään. Ihan kuin se minun sielunelämääni ravistaisi, jos joku haluaa olla sen näköisenä kuin on. Niin kauan kun ei alasti olla ja omalle naamalle tulla hetkuttelemaan niin jokainen kulkekoon niinkuin hyvältä tuntuu. 

Tuon julman ulkonäön arvostelun ja sheimauksen mukana toinen pahasti korvaan särähtävä asia oli tuo miesten miellyttäminen. Totta kai haluan olla oman mieheni silmissä viehättävä, ja välillä joo muidenkin. Mutta en minä omaa elämääni ja tyyliäni perusta sen ympärille, että saisin ulkopuolelta mahdollisimman paljon hyväksyntää. Lähtökohtaisesti kenenkään ei pitäisi pukeutua muiden takia. Kuten jo alussa mainitsin, siistille pukeutumiselle on aikansa ja paikkansa. Töissä ollaan työvaatteissa ja linnanjuhlissa iltapuvussa, se on sitä muiden ihmisten kunnioittamista. Jos haluaa lähteä ilman rintsikoita treenitrikoot päällä kaupungille, se on oma valinta ja muiden tulee sitä kunnioittaa siten, ettei jauha paskaa missään kolumneissa. 

Kolmas asia, joka nousi vasta jälkihässäköinnissä, on tuo suomalaisten (naisten) pukeutumisen arvostelu. Iät ajat on monista paikoista saanut lukea siitä, kuinka suomalaiset (naiset) nyt vaan pukeutuvat niin törkeän huonosti kun vertaa pariisilaisiin tai moskovan elegantteihin leideihin. Maailmalla matkustaneena: Samanlaisia talliaisia sitä on muuallakin. Menkää seisomaan Espalle, kyllä siellä korot napsuu ja on viimeisen päälle laitettua väkeä. Totta kai jossain Pariisissakin ytimessä on laitettua väkeä. Minä en allekirjoita suomalaisten huonoa pukeutumista, nään kaupungilla itse paljon tyylikkäitä ihmisiä, joiden tyyleistä inspiroidun. Eikai sinne lähikauppaan tosiaan tarvitsekaan laittautua? Ja sitten vastapainoksi voin sanoa, että ei juuri muuallakaan maailmassa olla sen fiinimpiä: Malagassa tallusti paikalliset niissä samoissa leggingseissä ja topeissa ilman meikkiä, Tokiossa ja Osakassa perus t-paita ja farkut yhdistelmässä mentiin, ja nyt Miamissa oli paljon samaa t-paita ja shortsit yhdistelmää. Onko se sitten jotenkin hirveän eriä, mitä täällä?

Saihan Arstila tästä kohusta nyt kivasti ruutuaikaa ja ET-lehti klikkejä. Se kai tässä oli tarkoituskin. Mietin itsekin kirjoittaakko aiheesta ollenkaan, vai antaisiko vain olla. Mutta oli pakko. Iltasanomissa kommentit olivat ihan hirveää luettavaa, kun miesoletetut riehuivat kommenttilaatikon täydeltä, kuinka "feministit taas pahoittamassa mieltään" ja arvostelemassa nuoria naisia. Eihän se ole tasa-arvoa nähnytkään, jos miehet rivissä haukkuu ja alistaa naisia. Huvittaa tämä Suomessa vallalla oleva islamofobia, kun samaan aikaan tuntuu siltä, että ihan supisuomalaiset miehetkin haluaisivat iskeä burqat kaikkien naisten päälle, kun treenirtikoot ärsyttää, liika meikki ärsyttää, isot tissit ärsyttää, pienet tissit ärsyttää, lökäpöksyt ärsyttää ja liian fiini pukeutuminen ärsyttää. Oman blogini lukijakuntaan ei hurjasti miehiä kuulu, mutta olisi mukava tietää, mistä tuollainen hullu naisten pukeutumisen sättiminen kumpuaa. En minäkään kaupungilla kierrä ärsyyntymässä miesten pukeutumisesta, ja tule huutamaan internettiin ylilaudalle kuinka taas oli niin suttuisen näköistä jätkää liikenteessä, että pitää mennä rajan toiselle puolelle hakemaan komea ja tyylitajullinen yksilö.

Olisi ihana, jos vanhemmat naiset tsemppaisivat nuorempia ja kannustaisivat. Sen sijaan, että meillä on vanhat versus nuoret naiset -asema. Se on todella surullista. Vanhoilla/ikäänyvillä/vanhemmilla naisilla on tässä yhteiskunnassa tosi huono asema, ja haluankin seistä heidän tukenaan. Mutta samaan aikaan suomeksi sanottuna vituttaa se, että itsekin olen ehdottomasti eniten kuraa ja julmaa kommenttia saanut olemisestani ja ulkonäöstäni vanhemmilta naisilta. Miksi? 

ET-lehden reaktio tähän kohuun oli naurettava. Ensin puolustellaan Arstilaa, koska jokaisella on sananvapaus. Hetken kuluttua kolumni kuitenkin poistetaan ja siitä pieni hetki, niin tulee anteeksipyyntöä ja tuomitaan kolumni täysin. Selkärangattomuus on käsin kosketeltavissa.

Millaisia fiiliksiä teille kolumnista tuli? Jos ette kolumnia ehtineet lukemaan, niin herättääkö tämä teksti mitään ajatuksia? Olkaahan kuulkaa kaikki juuri sellaisia kuin olette💋

*:･ﾟ✧Naiset pois keittiöstä ja töistä✧･ﾟ:*

Minä ihailen menestyneitä naisia. Viimeisin misogynistinen heitto Kari Aihisen suusta sai minut näkemään punaista, samalla kuin näkemään sen valitettavan faktan, ettei naisia ole johtavissa asemissa juurikaan. Oikeasti, kun alkoi miettimään ketä johtavia naisia meillä täällä Suomessakin on, vaikka Suomessa tasa-arvo on ihan priimaluokkaa. Ja miten ahdistavaa sekin on, että minä olen lähinnä tittelillä vaimo, (all respect Chrisu, olen mielellään "tunnettu" vaimonasi💖) en se mitä minä teen tai tulen saavuttamaan, jos tulen.

Ensimmäinen naiseuden mukanaan tuoma iso ongelma tuli viimeisimmässä työpaikassani. "Ai olet naimisissa, noh, milloinkas on niitä lapsia sitten tulossa, vai joko on pullat uunissa?". Kas kummaa työni ei sitten jatkunutkaan. Kollegan kanssa jutellessa, oli hänkin saanut aikaisemmin työpaikastaan julmaa kuittailua, kun jäi äitiyslomalle. Itkin miehelleni kotona, miten epäreilua se on. Oma asemani työelämään pääsyssä on todella vaakalaudalla sen olettamuksen nojalla, että naiset ne nyt vaan lisääntyvät, varsinkin kun pääsevät naimisiin. Sehän ei tule kysymykseenkään että nainen jäisi tahallisesti tai tahtomattaan lapsettomaksi, tai niitä lapsia tehtäisiin avioliiton ulkopuolella. Ok, nuori nainen on aina huonommassa asemassa työpaikan suhteen kuin nuori mies, koska saattaahan sitä nainen päästä naimisiin työsuhteen alettua. Työmarkkinat eivät suosi naisia monellakaan suunnalla.

Aihisen mukanaan tuoma keskustelu oli surullista seurattavaa. Kuinka kommenttiosiot täyttyivät naisten vähättelyllä ja kaikki pistettiin sen piikkiin kuinka "femakot nyt suuttuvat kaikesta". Minusta tuohon haastatteluun tiivistyi paljon vääriä oletuksia, jotka kertovat vaan siitä että this is mens world. Yhä edelleen.

1. Kaikki eivät halua eikä saa lapsia. Lapset ja lapsettomuus on sellainen naisten riippakivi ettei mitään rajaa. Lapsia pitäisi synnyttää ja tehdä mutta samaan aikaan nainen on miehen ja valtion lompakolla elävä loinen, työnantajien pahin painajainen kun kehtaakin jäädä äitiyslomalle ja vanhempainvapaalle ja vaikka ties mitä. Jos niitä lapsia ei hankita tai ei saada, ollaan epäkelpoja yksilöitä kun ei synnytetä veronmaksajia valtiolle. Tahattomasti lapsettoman kannalta on pelkkää tuskaa kuunnella sitä kuittailua ja kyselyä töissä. After all, hankki lapsia tai ei, nainen on riesa työmarkkinoilla, ja riesa kotona ollessa.

2. "Fysiikan lait", eli siis... Nainen ei pärjää nopeatempoisessa työelämässä mutta mies pärjää. Ok, tarvitseeko tähän sanoa mitään? Ihan kuin se kokin ammatti olisi jotenkin maailman hektisin ja kiireisin. Kas kun itse tunnen monia naisia jotka ovat hyvin, hyvin hektisissä töissä, joissa laitteet kehittyy, joissa joutuu koko ajan opettelemaan uutta ja joissa joutuu olemaan korkeasti koulutettu. Tietty ihan freshiä näkökulmaa tähän sovinismiin tuo tuo aspekti, että naisen kuuluisi olla pois keittiöstä. 

3. No kukas ne lapset sitten hakee pois päiväkodista jos ei äiti? Lapsethan jää sinne dagikseen jos mamma itsekkäästi on uraa luomassa. Voi jessus sentään, tämä loukkaa jo vähän miehiäkin. Ei oma mieheni ainakaan olisi niin pässi, ettei omia lapsiaan tunnistaisi päiväkodin pihalta. Kyllä kai miehetkin osaa omat lapsensa noukkia kotiin. Ja kyllä moni nainen käy töissä ja hoitaa lapsensa hyvin. Tästä päästäänkin aasinsiltana kohtaan yksi: Jos naiset jäisivät kotiäideiksi, marmattaisivat miehet siitä, kuinka naiset vaan "lepäilee" siellä kotona ja miesten lompakoilla ravaavat alvariinsa. 

Olin todella pettynyt siitä, että keskustelu toi mukanaan sen, että miehet oikeasti ovat sitä mieltä että naisista on vain sihteereiksi ja siivoojiksi ja toimistotöihin. Ei "oikeisiin" töihin tai varsinkaan mihinkään fyysistä voimaa vaativiin duuneihin. Itsekin olen ollut töissä, jossa piti nostella painavia asioita, ja paljon sitä sai kuulla, että eikö joku mies voisi tulla tekemään. Ja olen kuullut myös kommenttia kun koulutuksestani olen kertonut, että "Ihan kelpo sihteerihän sinusta tulisi" yms. On jotenkin kurjaa, että naisen asemaa työelämässä vähätellään, ja kuten näkyykin, ei naisia juurikaan päästetä menestymään. Tavallaan se fakta surettaa itseäkin, kun tietää, ettei tässä tulla uralla etenemään ja se, että töihin pääsystä joutuu taistelemaan.

Perus disclaimer lisättävä, etten todellakaan väheksy sihteereitä tai henkilöitä, jotka eivät edes halua edetä uralla ja menestyä. En väheksy _mitään_ työtä, ja vihaan koko sydämestäni sanaa paskaduuni. Kun ei sellaista paskaduunia oikeasti ole olemassakaan. Itsekin tehnyt vaikka jos minkälaista hommaa elämäni aikana, ja esimerkiksi kaupassa hyllyttäminen oli oikein mukava kokemus ja haha, voisin yhä mennä tekemään sitä. Itse vaan näkisin itseni sellaisena uraihmisenä, ja ne karut faktat siitä, että satun omistamaan kohdun ja yhteiskunnan asenteet ovat musertavia. Ehkä tässä vuosien varrella ihmisten asenteet ja työelämän rakenne muuttuu positiivisempaan suuntaan!

*:･ﾟ✧Huora✧･ﾟ:*

Ihan tähän postauksen alkuun voisi tehdä pienen mietteen siitä, kuka periaatteessa saa edes käyttää kyseistä sanaa. Minusta tämä on aika yksinkertaista: Jos olet seksiä myyvä (nais)henkilö, saat vapaasti käyttää sanaa. Jos et, et käytä. Simppeliä, eikö? Mutta siitä huolimatta, varmasti jokainen teistäkin blogini lukijoista, jos olette naispuolisia, olette jossain vaiheessa elämäänne saaneet kuulla tämä sanan osoitettuna juuri teille. Ja siksipä nyt kirjoitankin tämän postauksen, koska itse olen niiin fed up tämän kanssa.

Oma henkilökohtainen historiani kyseisen sanan parissa on pitkä. Huorittelu alkoi jo ala-asteella (!!!), koska haluttiin vaan haukkua jollain. Yläasteella meininki jatkui, koska pukeuduin lolitaan. Totta kai erilaisesti pukeutuvat ärsyttää, triggeröi ja suututtaa. Siispä saa heitä kiusata, ja mikäpäs sen nokkelampi haukkumanimitys olisikaan kuin huora. Aikuisiällä olen ollut asiakaspalvelutehtävissä, ja asiakaspalvelussa välillä joutuu ikäviin tilanteisiin, joista tietyntyyppisten asiakkaiden on helppo päästä pois kohdistamalla kyseinen nimitys sinuun. Kirjoitinkin pitkän rantin facebookkiin ja blogiinikin siitä, kun ihan vähän aikaa sitten kun kuljin kaupungilla Resexxyn lyhyessä mekossa, sain kuulla huorittelua niin mies- kuin naispuolisiltakin ihmisiltä kaupungilla. Suomessa 2017. Ja netissä se on helpointa ikinä, kun joku tyyppi vaan ärsyttää, jollakulla menee hyvin, joku on kaunis, joku on ruma, joku on menestynyt tai sitten ei-menestynyt, huoria kaikki yhtälailla. 

Tavallaan pitää muistaa ajatella, että huorittelu on ihan sitä samaa kastia kuin homottelukin. Jos joku heittää kyseisen kortin pöytään, tiedät jo olevasi voittaja. Perusminäni antaa olla, en jaksa alkaa pelaamaan pulujen kanssa shakkia, vaan annan olle, mutta feministiminäni vaatii asiaan puuttumista. Homottelun ongelmallisuuteen on onneksi jo tajuttu puuttua, ja kyseistä toimintaa harrastaa lähinnä vain jonnet ja elämämkoululaiset. Huorittelu ikävä kyllä koetaan yhä edelleen oivana keinona häväistä ja halventaa nainen, ja sitä ei pidetä ollenkaan niin ikävänä ja montaa osapuolta loukkaavana heittona. 

Kuten jo alussa sanoin, huoraa sanana periaatteessa saa käyttää vain he, jotka myyvät seksiä. Tämä on fine ja tämä voi olla voimaannuttavakin termi heille. Vähän sama kuin tummaihoiset saavat kyllä käyttää n-sanaa itsestään jos haluavat, mutta me valkoiset emme. Tai transsukupuoliset t-sanaa, me cissukupuoliset emme. Koska emme vaan voi. Ja valkoinen cissukupuolinen heteromies ei _todellakaan_ voi huoritella. Ikinä. 

Ehkä kaikista parasta, mihin myöskin valitettavan moni nainen on saanut törmätä, on vonkaaminen ja sen seurauksena huorittelu. Jos nainen on seksuaalisesti aktiivinen, on hän ihan instant huora. Jos taas nainen ei ole aktiivinen ja kieltäytyy kaikenmaailman kik-messengerhäröilyistä, on hän silloin pihtarihuora. 

Mitä nyt somen kautta olen seurannut joitain tyyppejä, jotka tykkäävät laittaa nettiin paljasta pintaa, olen aika järkyttynyt siitä setistä mikä tulee heille. Ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, haluavat katsella alastonkuvia, haluavat löytää sitä matskua mikä koneella katsotaan yleensä incognito-tilassa. Ja tuntuu siltä, että joillekin miehille tulee yllätyksenä, että jonkunhan sitä pokea on tehtävä. Ja ne ovat ihan oikeita, eläviä ihmisiä. Toiset haluavat ostaa seksipalveluita, ja yllätys, sielläkin on taustalla ihan ihkaeläviä ja tuntevia ihmisiä. Ja sitten voi luoja kun joku niitä palveluita tarjoaa, lähtee miehet, jotka oletettavasti ovat niitä suurempia kuluttajia tälle tietylle materiaalille ja palveluille, rynnäköllä haukkumaan ja huorittelemaan näitä naisia. Jotka nyt sitten tarjoavat tissikuvia snapchatissa tai laittelevat privana videomatskua. Sitten löytyy myös oma ryhmänsä näistä teini-ikäisistä tytöistä, jotka kokevat myös oikeudekseen käydä huorittelemassa, mutta tässä ehkä taustalla on joku muu agenda kuin miesoletetuilta osapuolilta. 

Henkilökohtaisesti minua naispuolisista on kyseisellä sanalla haukkunut vain ja ainoastaan teinitytöt. Tähän syyksi veikkaan vaan jonkun esittämisen tarpeen tai ihan puhtaasti kateuden/huonon itsetunnon paikkaamisen. Somessa kun instakuvia olen seuraillut, ja niihin tulleita kommentteja, vaikkaan että puhtaasti se että jollakulla on fiilis postata puolialastomia kuvia itsestään nettiin, saa ne joilla ei ole siihen halua varpailleen, ja sitten käydään tykittämässä inhottavaa settiä. (NOTE: En sano että alastonkuvat yms olisivat mikään hyvän itsetunnon tae tai tila, johon meidän kaikkien tulisi pyrkiä. On omakin itsetunto tosi jees mutta en silti pistäisi mitään härskiä itsestäni nettiin, koska en halua. Ne jotka haluaa saavat sitä harrastaa vapaasti ja ilman halveksuntaani. ) Miesten puolelta tulevaa haukkumista ja syyttämistä en vaan voi käsittää. Samat tyypit jotka iskee todella ala-arvoista, rumaa ja ilkeää tekstiä kuviin instagramissa, ovat toisessa kanavassa sitten taas vinkumassa privakuvia ja videoita. Logiikka? Yhteenvetona siis: Lyhyt hame, paljastava kaula-aukko, viisaus, tyhmyys, seksuaalinen aktiivisuus tai epäaktiivisuus, isot tissit, varakkuus, kauneus tai rumuus ei tee kenestäkään huoraa. Vain palvelun myyminen ja silloinkin vain asianomainen saa kutsua itseään tällä termillä halutessaan. Ja toinen pointti tässä tekstissä on se, että keksikää nyt hemmetti vieköön jotain parempia haukkumasanoja. 

Tällaista vähän syvällisempää aihetta tällä kertaa. Fakta on se että olen vain niin kyllästynyt tähän naisten mollaamiseen ja halveeraamiseen, mitä yhä edelleen on. En jaksaisi jotenkin ajatella, että vielä tähän maailmanaikaan joudutaan vielä kuuntelemaan tällaista. Ja just se, että oli ne vaatteet päällä tai ei, niin aina sitä samaa settiä saa kuunnella. Kommentoikaahan te alas millaisia kokemuksia teillä on asiasta, ja miten tämä teksti iski. Oletteko samaa mieltä vai eriä? 

*:･ﾟ✧Tatuointi✧･ﾟ:*

Piiiitkästä aikaa vapaapäivä kotona. Paljon on kotitöitä alla ja opinnäytetyötä ollaan viimeistelemässä, ihana kun kaikki haastattelut ollaan saatu hoidettua nyt ja voidaan aloittaa tämä tutkimuksen analysointi. Täytyy sanoa, että kyllä on ollut todella kasvattava tämä opinnäytetyön teko, ja varsinkin haastatteluista on saanut paljon voimaa. Niin ihana huomata miten vahvoja ihmisiä täällä meidän kanssamme on, ja samalla surullista huomata mitenkä tiettyjä ihmisryhmiä sorretaan niin vahvasti, ja joudutaan kärsimään siitä että ollaan rohkeasti sitä mitä on. Mitään maailmaa parantavaa opinnäytetyötä en usko että saamme tehtyä, mutta jos edes joku jossain avaisi silmänsä sen luettuaan. Teemme opinnäytetyötämme Setalle, ja toivottavasti Setakin saa opparista jotain irti. Me ainakin olemme saaneet. 

Vaikka opparin teko onkin kivaa, on siinä työtä. Välillä tuntuu elämän olevan sitä että herää, tekee töitä, tulee töistä kotiin tekemään töitä, että voi tehdä illalla vielä vähän lisää töitä ja sitten mennä nukkumaan. Ja homma jatkuu. En tiedä kyllä yhtään, miten sitä osaa elää sitten opintojen jälkeen, kun ei enää tarvitsekaan miettiä kouluhommia, vaan töiden jälkeen voi olla ihan vaan vapaalla. Kamalaa! 

No mutta se siitä! Tulin kirjoittelemaan teille tatskajuttuja. Olen miettinyt pitkään jo tatuointia. Jossain postauksessa joskus olen siitä puhunutkin, mutta onhan siitäkin jo aikaa. Olen tosi esteettinen ihminen, että tykkään asioista jotka näyttävät näteiltä. Ensialkuun mietinkin että otan vaan jonkun tatuoinnin, joka näyttää kivalta, ei sen syvällisempiä tausta-ajatuksia. Monta kertaa kuitenkin bloginkin puolella olen kirjoitellut, että viime vuosi oli todella rankka. Oikeastaan, 2016 kesän jälkeen alkoi se helvetti, joka on jatkunut siitä eteenpäin vuoden, ja ehkä varovaisesti uskallan toivoa nyt, että pahin on ehkä jo ohi. Toisaalta jos jotain tässä on oppinut, että kun luulet ettei homma voi enää paskemmaksi mennä, se menee kuitenkin. Elämääni varjosti kolme isoa menetystä, kolme kuolemaa. Syyskuussa, marraskuussa ja joulukuussa. Haluaisin jotenkin nämä kolme suurta elämääni mullistanutta menetystä kirjata ylös, mutta samalla, vuonna 2016 menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Eli siis neljä asiaa ikuistettavana. 

Haluan kuitenkin vain yhden tatuoinnin. Ja pienen, en mitään koko selän peittävää. Numerot ovat ehdoton no no, siispä vuosilukua 2016 ei todellakaan. Mietin kyllä roomalaisin numeroin, mutta sekin on jotenkin vähän klishee mielestäni (näyttävät monilla tosi hyviltä, eli ei mitään niitä vastaan!). Se, miten saan tuon vuosiluvun merkattua on vähän kysymysmerkki, ja olen miettinyt että sen pois jättäminen voisi olla ihan jees. Kyllä minä (valitettavasti) muistan minä vuonna nuo kaikki pahat asiat tapahtuivat. Sitten miten menetykset merkkaa, ja miten ison rakkauden. Sydämetkin osaavat olla vähän tökeröitä, mutta ne ovat tässä listassa nyt kärjessä. Ja miten saa tuon kaiken nätiksi ja siroksi kokonaisuudeksi, joka ei vaan näytä ihan jäätävältä sekamelskalta. 

Sitten on vielä se paikka, minne. Nykyisessä työssäni ei saa olla näkyviä tatuointeja, ja näkyvälle paikalle sitä tatskaa en edes haluaisikaan. Siis tietty se saa näkyä tietyissä vaatetuksissa, mutta ei siten, että kun ihminen minua katsoo niin ensimmäisenä huomio kiinnittyy tatuointiin. Sitten vielä se, että minnekään hirveän lähelle intiimialueita en mitään muistotatuointia haluaisi, olisi se vähän hassua. Käsivarsi tai kylki on tällä hetkellä ne ykköset.

Täytyyhän tätä asiaa vielä kypsytellä aika pitkäänkin. Ehkä jonkinlainen suuri ahaa-elämys jossain vaiheessa syttyy, ja en näin epävarmana mitään aikaa minnekään lähtisi varaamaan. Haluan olla ihan täysin satavarma. Myönnän olevani vähän sellainen mullekaikkihetinyt-ihminen, ja siksi tällaisia isoja asioita on ihan tervettä pysähtyä miettimään muutamaksikin vuodeksi. Kuitenkin, olisi kivaa saada teiltä joitain vinkkejä, millaisia tatuointeija voisi tehdä. Googlettanut olen joitain ihan perusjuttuja, mutta olen aika noob vielä tällaisissa asioissa. 

*:･ﾟ✧Läskivihaa✧･ﾟ:*

Käytiin asukuvailemassa yksi ilta keskustassa ennen syömään menoa, ja oli taas niin törkeän huonot asukuvailufiilikset, ja mieli oli maassa ja muutenkin ärsytti. Sitten katsoin kuvia koneelta ja ajattelin että ei taivas, näytänpä lihavalta. En voi julkaista näitä kun tuon hameen kanssa näytän tosi läskiltä ja kohta varmaan joku kysyy mukahauskasti että jokos on pullat uunissa vai miksi vyötärölle on tullut leveyttä. Unohtamatta näitä hauskoja "Kiva kun oot saanut painoa lisää"-kommentteja. En varmana julkaise näitä kuvia ja mökötän koko illan kun meni laittautuminen ihan hukkaan.

Sitten menin interwebsiin ja aloin selaamaan keskusteluja erinäisiltä keskustelupalstoilta ja facebookryhmistä. Kuinka taivasteltiin sitä ettei bloggaajalle x sovi tietyt vaatteet koska ne saa näyttämään leveältä ja muutenkin naisten tekstejä siitä kuinka näytetään niin läskeiltä jne jne. 

Mikä siinä lihavuudessa/leveydessä/isokokoisuudessa nyt on niin pahaa? Aloitan nyt siitä, että päätin julkaista nämä asukuvat, koska tykkäsin itse asusta. Tuo paita on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle ja jotta asusta ei liian juhlava tullut, laitoin tuon mustan hameen kaveriksi. Mustan hameen vyötärökaitale on aika paksu ja ilman alushametta helma lörähtää suoraan alaspäin, sekä offshoulders-malli korostaa varmaan leveitä hartijoitani, en ole mikään sirorakenteinen luustoltani. Silti, tykkäsin asusta, vaikkei se ehkä juuri omia muotoja imartele ihan sataprosenttisesti. Tiedän myös sen, että vaatteiden alla olen ihan samankokoinen kuin vaikka olisin iskenyt sen ihoa myötäileväisimmän makkarakuorivaatteen. En muutu ylipainoiseksi vaikka tosiaan pistäisin hyvinkin leventävät vaatteet päälleni. 

Top: MA*RS, skirt: Vero Moda, bag: Louis Vuitton, shoes: Mohito, pompom: Balmuir

Omaa epävarmuuttani enemmän minua kuitenkin alkoi ärsyttää se "läskiviha", joka paistaa läpi kommentista jos toisestakin. Ihan oikeasti, surullista että fatshamingia näkee niin laajalti ja monessa paikkaa. Me normaalipainoiset ja hoikat naiset läskittelemme itseämme sekä jopa muita, niin miltä ylipainoisista se tuntuu. Törmätä jatkuvasti joka puolilla somea sekä muuta maailmaa kuinka leveältä näyttäminen = hirveää, jatkuvia raskaussivalluksia ynnä muuta. Nyt sitten vielä tuli se uusi Lumikki-leffakin jossa trailerin viesti ainakin oli se että lihava on yhtä kuin ruma, kun Lumikki olikin kerryttänyt kiloja hitusen lisää, muuttui hän vastenmieliseksi ja ei-viehättäväksi. Tein ainakin itselleni lupauksen, etten määi omaa isoa kokoani enää ollenkaan, ja toivon ettei kukaan teistä lukijoistakaan siellä kritisoi itseään eikä muitakaan painosta. Jos joku näyttää leveältä tai on sitä, haittaakos tuo? Minua on ärsyttänyt aina ne iänikuiset "How to get bikini body: Put bikini on your body"-sarjakuvat ja muut bodypositive- julkaisut, mutta nyt taas silmäni aukenivat ja niitä todellakin jaellaan somessa vuodesta toiseen koska se on asia joka pitää muistuttaa meille (varsinkin naisille) yhä uudelleen ja uudelleen.  

*:･✧Puhutaanpa yhteistöistä✧･ﾟ:*

Blogiyhteistyöt on kyllä sellainen asia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa näin geneerisesti todettuna. Oma suhtautuminen blogiyhteistöihin on myös hyvin ristiriitainen. Näistä yhteistyöpostauksista on ollut nyt useammassakin blogissa kritiikkiä kommenttiboksin täydeltä, sillä tässä kuussa kieltämättä on useammassakin blogissa ollut yhteistyötä yhteistyön perään; Myös omassanikin, ja sitä ei käy kiistäminen. Siksi oikeastaan halusinkin tämän kirjoittaa, sillä en oikeastaan haluaisi kommenttiboksiini kritiikkiä siitä, miksi on ruvennut tulemaan yhteistöitä niin paljon. Ylipäätään tykkään puhua tästä aiheesta, sillä olen sen yhteistyökeskustelun molemmilla puolilla; Minä rakastan yhteistöitä, ja samalla ärsyynnyn niistä.

Koska aina on helpompi alkaa syyttelemään muita, niin aloitetaan siitä. Onhan liialliset yhteistyöpostaukset rasittavia. Ja kaikista kypsintä on se, jos mainostettavat tuotteet eivät liity yhtään mihinkään. Ja tietynlaiset kollaasipostaukset myös. Jos kollaasista paistaa läpi se, että se on tehty vain rahankiilto silmissä, ja täyttä skeidaa on pistetty riviin, ei se jaksa kiinnostaa ja voi olla ihan satavarma etten yhtään linkkiä klikkaa auki. Kuten myös se kun muotibloggaaja mainostaa vessaharjaa ja puutarhasaksia. Luen muotibloggaajaa x sen takia että saisin muoti-inspistä, en sen takia että saisin tietää millaisella vessaharjalla hän kiiltävänglamourikkaan wc-pönttönsä putsaa. Vieläpä se, jos jokainen postaus on jotain ihan turhanpäiväistä yhteistyötä, eikä välissä ole ollenkaan ihan ilman yhteistyötä tehtyä postausta, on se tympeää. Tämä siis pätee ihan harrastebloggaajiin, kuin ihan ammattibloggaajiin. Minua harmittaa huomata, että bloggaaja jota on seurannut jo pitkään, alkaa menestymään, ja menestyksen myötä blogi muuttuu vain isoksi mainoskanavaksi. Ja jos ne mainostettavat asiat ovat ihan joutavaa krääsää tai sellaista mikä ei liity mihinkään, ei niistä mainoksista edes saa mitään.

Hyvin tehty blogimainos kuitenkin osuu ja uppoaa. Hassua silti, että usein minua inspaa johonkin hankintaan sellainen asia, mitä ei ole kaupallisessa mielessä mainostettu. Esimerkkeinä Timberlandit, Adidaksen vaatteet ja Möet-shampanja. Ne olen ostanut itse ihan vain sen takia, että blogeissa niihin on törmännyt, ne on inspannut, ja olen hankkinut. Usein maksusta tehdyt mainokset ovat... liian mainoksia. Ne eivät vetoa siten että kokisin tuotteen tarpeelliseksi, vaan suurimmasta osasta postauksista näkyy läpi se, että "mainostan tätä vain siksi koska sain tämän ilmaiseksi". Kuitenkin, jos oikeanlaisia mainoksia on oikeassa kohtaa, kyllä ne iskee. Juurikin muoti- ja kauneusblogeista on ihana lukea sponssatuista vaatteista ja meikeistä, sillä olen niin tynnyrissä kasvanut, että sillointällöin on ihan kivaa nähdä jotain uutta, mitä ei itse välttämättä olisi googlailemaan lähtenyt muuten. Hassua kyllä, en nyt muista tähän hätään yhtikäs yhtään esimerkkiä jostain tuotteesta jota olisin mainostuksen takia hankkinut, mutta kyllä niitä on. 

Kun muut on ruodittu, on aika siirtyä itseen. Olen ottanut nyt sen linjan, etten hyväksy yhteistöitä joiden kanssa en tee yhtään mitään. Ei sillä, minulle ei yhteistyötarjouksia edes pursua ovista ja ikkunoista, kun tällainen pienenpiirin bloggaaja olen, enkä itse oikeastaan koskaan pyydä yhteistöitä mistään, kun firmat joiden kanssa yhteistyötä tahtoisin tehdä ovat niin isoja, että tyyliin eivät edes yhteistyöpyyntösähköpostiani avaisi :'D Suurimman osan yhteistöistä olen kuitenkin ottanut vastaan, ja muutamat ihan oudot olen jättänyt välistä, sillä a) En halua blogini sivupalkkiin mainoksia, ellei ne ole sitten oikeasti jotain äärimmäisen hyviä tarjouksia tai sitten sellaisia, joista kokisin lukijoidenkin hyötyvän. Tähän mennessä tarjottu säälittäviä "saat 6€ jos laitat mainospalkin sivuun" tai "saat yhden 20dollarin arvoisen jutun jos laitat mainosbannerin". Ööh no ei. Siinä vaiheessa vasta kun kys. firmat maksaisivat ihan tuntuvaa summaa, voisin alkaa harkitsemaan. Tai tosiaan jos kokisin, että mainoksesta sivupalkissa on oikeasti lukijakunnallekin joku hyöty. b) Tavarat ovat olleet sellaisia joita en edes itse ostaisi. Tästä esimerkkinä muutama nimeltämainitsematon vaatefirma, jonka kanssa tehtyä yhteistyötä snadisti kadun. Vaatteet olivat tosi kuralaatua, eivät vastanneet kuvia, ja henkilökunta pommitti kuin viimeistä päivää. Jokainen varmaan arvaa mistä on kyse, ja varsinkin saman puljun kanssa yhteistyötä tehneet bloggaajat tietävät mistä puhutaan. Itse lopetin yhteistyön kuin seinään, sillä sain heiltä takin joka ei todellakaan vastannut kuvaa: Tilasin vaaleanpunaisen polvipituisen trenssitakin. Se mitä sain, oli paskanruskea nilkkoihin asti oleva trenssitakki. Aivan järkyttävän näköinen. Lisäksi se jatkuva pommittaminen sähköposteilla alkoi ärsyttämään, sillä tämä blogi ei ole täysipäiväinen työni, ja että joka kerta kun paketti napsahtaa postiin, olisin samantien juoksemassa sitä hakemaan ja samantien kuvauttaisin sen. Njet!

Haluan pitää siis ns. eettistä linjaa yhteistöilläni. Mainostan vaan juttuja jotka ovat minustakin kivoja, ja jos saadussa tuotteessa joku harmittaa, sanon siitä. Onneksi, tätä erästä firmaa lukuunottamatta, on muut yhteistyöt sujuneet ongelmitta ja olen saanut paljon ihania juttuja ja on ollut hauskaakin toteuttaa aina jotain erilaista. Siis, sitähän nyt ei voi kieltää, että on hauskaa saada ilmaisia tavaroita. On vähän kurjaa että siitä syytetään bloggaajia, sillä jokainen joka haukkuu ilmaista tavaraa vastaanottavaa bloggaajaa, varmasti ottaisi itsekin tavaraa vastaan jos mahdollisuus tulee. Ja minua inspiroi jo se, jos saan valita yhden tai useamman tuotteen jostain valikoimasta, sillä silloin tulee rohkeammin kokeiltua jotain uutta, jonka voi jakaa sitten täällä lukijoille. Kuitenkin, mainokset eivät pakota lukijoita ostamaan mitään. Pyrin myöskin siihen, että blogissani olisi paljon asukuvia ilman yhteistyövaatteita, ja postauksissa olisi paljon kaikkea muutakin. Siinä olen omasta mielestäni onnistunutkin, sillä yhteistyöt toimivat imho blogeissa hyvänä mausteena, mutta niitä ollessa liikaa, menee blogista helposti maku. Minulla on nyt ollut harvinaisen paljon postauksia, missä lukee että yhteistyönä toteutettu. Oikeasti minulla on vain kaksi yhteistyötä käynnissä, ja ne ovat Zaful ja HerSecret, joilta sain yhdet paketit tavaraa. Kuitenkin sain heiltä niin paljon kaikkia ihastuttavia juttuja, joten jaoin ne moneen postaukseen, jolloin se tietty näyttää määrällisesti isommalta.

Siinäpä pari syvällistä ajatusta blogiyhteistöistä. Oletteko samaa, vai erimieltä? Kommentoikaa rohkeasti, mitkä ovat teidän mielipiteenne blogimaailman kaupallisuudesta. Tässä täysin yhteistyövapaita kuvia viini-juustoillasta muutaman päivän takaa. 

*:･ﾟ✧Teennäinen ja huomionhakuinen blogimaailma✧･ﾟ:*

Tästä asiasta on sielu mielinyt kirjoittaa jo vähän aikaa, ja nyt sain sitten puhtia tähän aiheeseen, kun lueskelin muutamia suosittuja blogeja, Karhupoikani Kodaa sekä Kiljuvaa pikkunälkää. Kummassakin kirjoitettiin siitä, kuinka blogimaailma on muuttunut, aina on ilkeitä ihmisiä, aina joku vihaa ja nykyään ei riitä että pitää vaan blogia, pitää olla aina vaan ammattimaisemmat kuvat ja ulkoasusta pitää olla maksanut rahaa ja sen lisäksi vielä pitää päivittää tarpeeksi usein ja laadukasta sisältöä. Ja tiedättekö, minulla on vähän sama fiilis. 

Minä olen usein sanonut, että haluan olla blogissani avoin ja rehellinen; Kerron niistä päivistä kun ei ole kaikki mennyt putkeen, plörinäksi menneistä matkoista ja kuinka koulun ja työn tasapainottelu on rankkaa ja välillä on hetkiä kun rahoja pitää laskea mihin on varaa. Samalla kuitenkin haluan myös kertoa kaikista ihanista bisnesluokassa tehdyistä lennoista, ostoksista ja rentouttavista kylpyläviikonlopuista rakkaan mieheni kanssa. Jos kerron siitä arjen harmaasta tai tasapaksusta puolesta, tulee valitusta ja kitinää, ja moni sanoo että haluaa lukea blogeista niitä kivoja asioita asioita. Olen myös kultalusikka siellä ja syvällä kun kerta pikkujutut ahdistaa ja masennuksenkin olen keksinyt itselleni siksi, että olisi jokin mediaseksikäs asia millä ratsastaa kun anoreksia ei ole enää pinnalla. Mutta voi että kun kerron siitä elämän "luksuspuolesta"; Hirveää pröystäilyä, mitenköhän rahat riittää ja on sulla kyllä aika rumat hampaatkin, että niitä ei Vuittonit ja Chanelit pelasta. Ja voisi tosiaan ne lentokenttäloungetkin jättää mainostamatta, haluan vaan tehdä selväksi että bättre folkettia ollaan. En halua feikata elämääni mihinkään suuntaan, sillä blogi on minulle nimenomaan sitä, että saan kertoa siitä mitä minulle kuuluu, mitä olen tehnyt ja kokenut ja sitten sitä pinnallista asukuvien ja ostosten esittelyä.

Välillä sitä tosiaan miettii, että mistä sitä pitäisi blogata, että ihmiset tykkää ja itse tykkää. Olen ollut blogiini ihan tyytyväinen, ja olin silloin viisi vuotta sittenkin, kun blogini oli sellainen amatööriviritelmä mitä siihen aikaan nyt kaikki blogit olivat; Valmis ulkoasu bloggerilta, kännykällä otetut kuvat, teksti oli päiväkirjamaista sekä kommentoitiin postauksiin jos teksti kiinnosti. Sen kummempaa mainostustakaan  ei harrastettu ja yhteistyöt kuuluivat vain niihin blogeihin, joilla oli oikeasti tuhansia (kirjautuneita) seuraajia. En halunnut ottaa blogistani paineita, sitä pidettiin koska se oli kivaa, ja halusin jakaa asukuvia vielä jossain, kun suomalainen lolitafoorumi Enfant Terrible ei enää ollut kauhean aktiivinen paikka, ja sittemmin kun en enää lolittaan pukeutunut, saati enää gyaruunkaan. 

En nyt syytä missään nimessä tästä ketään, ihan omasta päästähän tämä lähti. Nimittäin se paine mikä muista blogeista tuli. Kirjoitinkin tänne, että itsellekin iski se hurja kilpailuvietti päälle. Pitää olla parempi, tahdon enemmän lukijoita, lisää katselukertoja, lisää kommentteja. Tämä ehkä näkyikin hiukan joissain postauksissani, ja olen onnellinen että se blogin ylläpitämisen pakollisuus on nyt jo historiaa, ja osaan suhtautua taas blogiini niinkuin siihen pitääkin. Tämä blogi ei ole minulle työ, en tienaa tästä mitään, minulla ei siis ole velvollisuuksia tämän suhteen. Blogi on minun harrastukseni, eikä koko elämäni. Mietinkin alkuvuodesta, että apua jos minulla ei olisikaan blogia, mitä minulle jäisi. No jäisi aika paljonkin, ja pakko myöntää että tietynlainen kivi sydämeltä vierähtäisi. Kirjoitinkin kuulumispostaukseen, että asukokonaisuuksien valinta tuotti tuskaa, kun joutui aina olemaan niin viimeisenpäälle laitettu. Nyt olen taas hiukan valmiimpi ihminen, ja lupasin itselleni laittavan itseni juuri sen näköiseksi kuin haluan, ja jos en jaksa laittaa hiuksia niin so what. Otan asukuvat siitä huolimatta, ja jos pilaan laittamattomilla hiuksillani jonkun päivän, niin minä en sille mitään sitten voi. Luultavasti pilasin useammankin ihmisen, kun kaupungilla olen tylsällä kampauksella kulkenut. Asukuvien pointti kun on esitellä päivän asu, eikä patsastella kuin olisi parempaankin gaalaan menossa.

Oman bloginsa jokapaikkaan tunkeminen on todella väsyttävää. En omaa blogiani ole mainostanut hulluna joka tuutissa, oikeastaan vain facebookissa. Minun blogiani puskettiin yhdessä vaiheessa aktiivisesti surullisenkuuluisalle vauva-foorumille, ja pliis oikeasti ihmiset. Miksi linkkaisin itse omaa blogiani vauvaan? Sanokaa yksikin hyvä syy? Joo, katselukerrat pomppaavat kattoon, mutta yhtään lukijaa ja yhtään positiivista kommenttia ei sieltä suunnalta tule, miksi työntäisin pääni giljotiiniin vapaaehtoisesti? Demi.fissä mainostin muutamaan otteeseen, ja sain todeta sen(kin) olevan huono idea ja suora tie pahaan mieleen. Harmilliselta tuntui jotenkin ajatus siitä, että jos ei jo ärsyttävyyteen asti omaa blogiansa mainostanut, ei saa lukijoita ja seuraajia. Tietty ajat ovat muuttuneet, blogeja syntyy kuin sieniä sateella ja joka toinen bloggaa (missä ei tietenkään ole mitään väärää, bloggaaminen on hieno ja kehittävä harrastus), joten totta kai lukijoille on enemmän tarjontaa. Lisäksi tuntuu, että blogien lukijaksi liittyminen on katoava trendi, ja vaan ne suuret blogit kasvattavat nopeaa tahtia lukijakuntaa, siinä missä pikkublogeja selaillaan anonyymisti. Ja siis, lasken oman blogini todellakin pikkublogiksi, isoista ja suosituista blogeista voidaan mielestäni ruveta puhumaan siinä kun kirjautuneita lukijoita on yli tuhat.

Eli siis ylitsevuotava oman blogin mainostus tuntui ja tuntuu yhä rasittavalta. Haluaisin uskoa, että ne joita blogini kiinnostaa kiinnostuisivat ja löytäisivät blogini ihan aidosti, eikä siksi että toivoisivat minun kommentoivan takaisin tai alkavan seuraamaan heitä silkasta velvollisuudesta. Toivottavasti tajuatte mitä ajan takaa! Minusta on ihana antaa kommentteja ja saada kommentteja. Laitankin itse kommentin niihin postauksiin, jotka oikeasti puhuttelevat. Välillä laitan tosi lyhyttä kommenttia, ihan vain pienen kehun ihanasta ostoksesta tai asukokonaisuudesta, sillä en koe että blogikommentin tulisi olla aina pitkä ja suurta ajatustyötä vaativa. Olen miettinytkin sitä, että onko todella turhaa heittää niitä "Voi miten ihana asu!", kommentteja, kun sama postaus saa todella pitkää ja pohtivaa analyysiä asukokonaisuuden värimaailmasta ja taustalla olevan kukkapuskan asukokonaisuutta täydentävästä vaikutuksesta. Ja todellakin minulle saa laittaa kaikenlaisia kommentteja, sitä kritiikkiäkin. Ei se minua ole ikinä koskaan haitannutkaan, mutta pikkuasioista (ja suuremmistakin asioista jos ne ovat ihan turhia ja epäoleellisia kuten esim. raha) nillittäminen tuntuu todella turhalta ja rasittavalta. Jokainen kommentti todellakin lämmittää mieltä, ja jo asiallinen kritiikkikin on kiva juttu, sillä se kertoo että postauksiani oikeasti luetaan, ja niille suodaan ajatuksia. Oli todella helpottavaakin lukea Kiljuva pikkunälkä-blogista kuinka Demikin ottaa negatiiviset kommentit itseensä ja muistaa ne. Olen aina ihaillut häntä bloggaajana, kuinka vahva ja oman tiensä kulkija hän on, ja haters gonna hate-asenne näkyy kauas. Tuli sellainen olo, etten ehkä olekaan niin paska ihminen, kun itsekin muistan kolmestakymmenestä ihanasta kommentista ne kaksi typerää anonyymikommenttia, joille tiedän ettei ole mitään todellisuuspohjaa. Tuntuu vaan että pitäisi bloggaajana olla niin vahva, että kaikki sivalluskommentit pystyy sivuuttamaan, sillä muutenhan bloggaaminen ei oikein taida olla sun juttus, jos et kerta tätä kestä.

En ole lopettamassa siis blogiani. Enkä aiokaan. Olen vaan ehkä huomannut vähän ikävää kehitystä tässä blogiyhteisössä ja -maailmassa. Minulla henkilökohtaisesti on sellainen tunne, että blogimaailma on yhtä kilpailua, halusi sitä tai ei, ja lähes kaikki bloggaajat ovat siinä mukana. Voi olla että oikeasti tämä fiilis on ihan kokonaan vain ja ainoastaan minun päässäni; miten te muut tämän asian koette? Minussa voi olla niitä jälkiä, mitä elämä on jälkeensä jättänyt ja jonka takia otan stressiä ja paineita asioista, joista ei tarvitsisi. Ja kuuntelen liikaa sitä negatiivista mitä ympäriltä tulee. Olen kuitenkin aktiivisesti lukenut myös muita blogeja, ja olen kyllä huomannut sen että yhä useampi blogeista menee siihen samaan muottiin ja hukkuu massaan. Blogeista katoaa tarttumapinta, ja ilmapiirin mennessä, surullista kyllä, jälleen todella ilkeäksi, ihmiset sulkevat ovensa yksityiselämään entistä visummin. Ja ymmärrän tämän. Miksi kukaan haluaisi tieten tahtoen antaa syitä haukkumiselle ja paskanpuhumiselle? Jos pidät yllä omaa "bloggaajaroolia", on siten helpompi ottaa haukkuminen vastaan. Jos taas avoimesti kerrot parisuhteesta, elämästä, taloustilanteesta ja vaikkapa lapsestasi, uppoaa se ilkeily todella halposti ja syvälle. Itselleni tämä on tosiaan kova paikka, koska olen niin avoin, ja en edes osaa pitää kulissia yllä; Se kaatuisi alta aikayksikön. Tykkään rehellisistä blogeista, joissa on jotain mihin tarttua. Jotain, missä bloggaaja antaa jotain itsestään. Koska me kaikki ollaan yksilöitä. Kauniita kuvia ja liibalaabaa kun saa melkein kuka tahansa otettua, ja jos haluan katsella vain nättejä kuvia, sen pystyy tekemään pinterestissä tai instagramissa.

Tämäkin on hiukan tyhmää, tuntuu että minun tulisi lisätä taas pahoittelut blogitekstin perään. Sekin tuo stressiä kun mielipidepostauksia kirjoittaa, on samalla velvollinen pyytämään anteeksi niiltä, jotka ovat erimieltä :'D Tämä oli siis omaa henkilökohtaista pohdintaani, ja joidenkin mielestä varmasti pinnalliset, kauniisiin kuviin perustuvat blogit ovat ihan parhautta. Ja saa ollakin! En minä osaa ottaa upeita kuvia, ja niitä ei blogistani pahemmin löydykään. Jokainen bloggaa just tyylillään ja kuten sanoin, blogin pitäisi olla itsensä näköinen. Jos liika oman elämän avaaminen ei tunnu hyvältä, ei niin tule tehdä. Tosiaan niinkin kuitenkin, että jos joku haluaa blogata hyvinkin intiimeistä asioista, olisi siihen annettava mahdollisuus ja kunnioittaa sitä, eikä hyökätä heti kynsin hampain arvostelemaan vain arvostelemisen ilosta. Koko vauvafoorumikin on niin sieltä ja syvältä; Itse olen pitänyt kommenttiboksin täysin vapaana ja sensuurittomana, että siellä voi kysyä mieltään kaihertavista asioista suoraan, eikä keskustelua tarvitse siirtää muualle. Silti se siirtyy aina sinne, ja keskustelu on täysin turhaa jankkausta siitä, kuinka valkoroskaa olen. Ehkä minä vaan toivon, että blogipiirit muuttuisivat pian taas avoimiksi, kukin saisi bloggailla mistä haluaa ja miten haluaa, kilpailuvietti häviäisi, homma menisi taas vähän vähemmän kaupalliseksi ja se pahan puhuminen toisista päättyisi.

*:･ﾟ✧Mutkun oon oikeesti kokoo XS...✧･ﾟ:*

On se kun aina alkaa miettimään asioita, ihan tyhjästä. Tänäänkin kävin lenkillä, heitin treenitopin päälle fleecehupparin ja fleecehupparin päälle vielä toppatakin, ja huppu niin syvälle päähän kun vaan uppoaa. Kurkkasin itseäni peilistä, ja vielä kun kuulokkeet oli tungettu päähän huppujen alle niin olinhan aika massiivisen kokoinen ilmestys. Ei siinä mitään, vaatteet oli mukavat päällä ja onneksi vuorasinkin itseni vaatekerroilla, sillä pahuksen kylmähän ulkona oli. Nykyisessä asunnossamme kun vielä on lämpömittarikin, voi kun sitä oppisi katsomaankin ennen uloslähtöä. 

No joo siis, siinä lenkkiä heittäessäni aloin vaan pohtimaan, miten paljon mukavammilta väljät vaatteet tuntuu päällä, kuin kireät. Tai jos kiristää niin materiaalin pitää olla joustavaa, silloin kiristysfiiliskin vielä menee. Ja aasinsiltoja rakentui päässä tiuhaa tahtia, ja aloin pohtimaan sitä, miten naurettavaa se on kun ihmiset huijaa itseään (ja muita) ostamalla liian pieniä vaatteita itselleen. Vaan sen takia koska onhan se nyt herranen aika noloa ostaa M kokoinen vaate kaupasta.

Voi olla että olen vähän jäävi puhumaan asiasta, sillä itselleni menee ihan aikuisten oikeasti S-koko päälle. Päätin nyt kuitenkin avata asiasta suuni, sillä minullakin on tämä sama kriisi käytynä, ja sorrun tähän yhä edelleen. Anoreksiaa sairastaessani kuihdutin itseni ihan olemattomiin, ja oikeastaan totuinkin siihen, että kauppojen pienimmätkin vaatteet olivat minulle löysiä, ja totta kai sairas pääni nautti siitä (Toisaalta taas, liian löysät vaatteet päällä saivat minut näkemään itseni läskinä -> kierre oli valmis). Parantumisen myötä painoa tuli lisää, ja en enää ollut sellainen luu+nahka päällä -kyhäelmä, ja sitä myöten ne vaatteet jotka päällä roikkuivat muuttuivat sopivan kokoisiksi, ja ajan kanssa kävivät pieniksi. Ja eihän se hyvältä tuntunut, ja harmittaa välillä vieläkin.

Minun on siis ajan kanssa täytynyt hyväksyä se, etten enää ole kokoa XS. Paidoissa ja topeissa XS menee yhä, ei kuitenkaan ihan aina. Muutamissa leggingseissä myös pienin koko menee, mutta vaatteita on pakko sovittaa. Ja voi sitä pahaa mieltä ja kiukkua mikä syntyy siitä, kun XS kokoinen vaate ei mene päälle, ja vielä enemmän pää räjähtää jos S-kokokin kiristää. Myönnän, että kerran kun käytiin mieheni kanssa shoppailemassa, sain monentunnin mökötyskohtauksen siitä, ettei pienimmät vaatekoot menneetkään päälleni. Christian löysi mielestään hyvännäköiset housut New Yorkerista, ja halusi että sovittaisin niitä. Otin koot XS ja S, ja eihän ne päälle menneet. Christian kysyi, hakeeko isompaa kokoa, mutta siinä vaiheessa olin jo maani myynyt ja mökötin ja halusin vain lähteä kotiin. Syömässäkin oli tarkoitus käydä mutta eihän se enää minulle käynyt päinsä kun mä oon niin läski ettei mene edes housut jalkaan yhyy. 

En oikeasti tajua sitä, miksi kokoa pitää kaunistella. Oikeastaan enemmän ymmärrykseeni ei mahdu se, miksi naisten pitää keskenään edes vaatekokoja vertailla? Kenelle se kuuluu, onko mekko edellisessä postauksessa kokoa 32 tai 42? Siinä vaiheessa vasta, jos lähden kolttua eteenpäin myymään, on koko ihan relevantti tieto. Se, mitä vaatekokoa käyttää, ei ole jälleen mikään hyvyyden mittari. Se kokokin kun on ihan oikeasti ruumiinrakenteestakin riippuvainen; Esimerkiksi ei-joustavasta materiaalista tehdyt mekot ovat itselleni haastavia nimenomaan leveän rintakehäni takia, ja luista on vaikea laihduttaa, viisastelijoille etukäteen tiedoksi. Meidän jokaisen pitäisi oppia olemaan välittämättä tällaisista asioista, ja tajuta se, että jos joku edes lähtee kysymään mitä kokoa on (tai kuinkapaljon painaa), niin jättää vastaamatta. 

Kaikista karuinta kuitenkin on ehkä se itselleen valehtelu. Minulla on paljon mukavampikin olo oikeankokoisissa vaatteissa. Olen ihan muutama kuukausi sittenkin väkisin ostanut pienimmän koon mitä kaupasta löytyy, ja kotona sitten onkin harmittanut, kun kiristää ja näyttää kamalalta; Ja tämä varsinkin ruokkii sitä vielä päässä kummittelenaa anoreksiamörköä. Kun kiltisto ostaa sen oman oikean kokonsa, vaatteet näyttää hyvältä päällä ja tuntuu myös siltä: Eikä sitä kokoa edes tule muisteltua. Ja ihan sitten maallisesti ajateltuna, harmittaahan se hukkaanheitetty raha. Meikälläkin muutama paita josta on kynsitty jo laput irti mutta päälle paitoja en saa koska jo kaula-aukkokin on niin tiukka.

Jälleen pitää pistää disclaimer siitä, että todellakaan ei ole tarkoitus mollata minkään kokoisia ihmisiä, eikä tätä tekstiä nyt ole osoitettu kenellekään. Kaikki tämä vain syntyi siinä vaatekerrastoihin änkeytyessä. Vaatekootkin kun nyt ovat vain numeroita pesulapussa. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, minkäkokoisia vaatteita tuttavapiirini ostaa. Minua ei kiinnosta edes pahimman vihamieheni vaatekoko, sillä mitä väliä sillä on? Ihme kyllä, vaatekokoani ei ole blogissani kukaan taivastellut, painoa ja painoindeksiä on arvailtu, mutta voisin nyt tässä laskea vaatekoonkin siihen samaan settiin. Tähänkin vois heittää sen perinteisen peace and loven <3 Tarkoituksena oli saada jokainen joka tätä itselleen valehtelua harrastaa miettimään, kummalla aiheuttaa itselleen enemmän pahaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että liian pienien vaatteiden väkisin osto on myrkyllisempää kuin sopivan koon ostaminen. Ja kenenkään ei pidä miettiä olevansa liian iso! Taikka liian pienikään.

Herättikö postaus mielipiteitä? Keskustelua olisi ihana jatkaa kanssanne, kommentoikaahan alle mielipiteitä aiheesta!

*:･ﾟ✧Syökää rehellisesti, naiset! ✧･ﾟ:*

Siihen törmää yhä ihan jatkuvasti, somessa ja livenä. Miksi naiset eivät uskalla syödä rehellisesti? Tämä ajatus lähti siitä, kun luin muutaman bloggaajan poikaystäväpostausta, joissa kysyttiin kysymys tyyliin mitä teillä kotona yleensä syödään? Vastaukset olivat, että poikaystäväpuolisko syö kaikkea, mutta tuo tyttöystävä syö lähinnä vain salaattia ja protskurahkaa. Ei sillä, varmasti on niitä naisia jotka elää salaatilla, ja tykkää vain salaatista eikä koskaan teekään mieli ravintolassa mitään. Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä ja vahvalla epäilyllä; Kuinka moni teistä ihan oikeasti kusettaa syömisissään? Näin suoraan kysyttynä. Kuinka monesti huijaatte syöneenne paljon vähemmän kuin oikeasti kun ruuasta puhutaan? Kuka sanoo ettei tykkää grillisafkasta ja pitsakin tehdään vain siihen kukkakaalipohjaan, ei ikinä vehnäjauhoihin. Ja karkit ja pullat ja keksit... Hyi! Makeanhimohan lähtee just sillä rahkalla ja protskupatukoilla.

Enkä minä tässä yritä kiillottaa omaa sädekehää, sillä kuten sanoin, kokemuksella tässä kirjoitellaan. Teen itsekin sitä, kun joku kysyy, että mitä olen tänään syönyt, niin vastaan "en juuri mitään", tai "vaan yhden leivän", vaikka todellisuudessa olenkin märsynnyt pitkin päivää kaikenlaista aina suklaasta karjalanpiirakoihin. Ravintolassa otan sen kevyimmän(kuuloisen) annoksen, jos olen uudessa tai semituntemattomassa porukassa, sillä enhän halua sitä burgeria ranskiksilla ottaa ettei minua vallan läskiksi luulla. Ja niin edelleen. Ja tämä on ihan naurettavaa!

Nainen on naiselle susi, tai vaihtoehtoisesti se susi asuu ihan omassa päässä. Tätä mietin eilen ystäväni kanssa, että kuka tämän naurettavan olen-läski-jos-syön-jotain-einiinfitness-ruokaa- trendin on saanut silloin ammoisina aikoina aikaiseksi. Kun tämä nyt ei siis päde pelkkään mättöruokaan, tuntuu että se normaali kotiruokakin on jo sillä kielletyllä alueella, kun se ei ole salaattia tai vähähiilarista muutenvaan. Kun sairastin anoreksiaa, oli tämä yksi niistä asioista jotka tekivät painon normaaliin nostamisesta vaikeaa ja sitämyöten syömisestäkin. Salaattiinhan kun ei blogimaailman perusteella kukaan edes salaatinkastiketta laita.

Onhan niitä bloggaajia jotka jakavat myös herkkureseptejä, missä se ruoka ei ole #healthyfood. Silloin yleensä kuitenkin painotetaan, että "Tämä rocky road meni sitten lahjaksi kavereille", tai "Tehtiin näitä tortilloja, mutta itse en syönyt kuin puolikkaan, mieheke tuhosi nuo loput". Uinosta kirjoiteltiin eräälle foorumille, kuinka on vastuuton läski kun jakaa reseptejä, joissa on ranskanperunoita, leipää, tortillaa... Koska lukijathan inspiroituu ja tekee niitä ja lihovat ja muistuteltiinpahan ettei kannattaisi mätystää sellaisia määriä epäterveellisyyksiä itse bloggaajankaan, sillä on jo aika lihava. Mungosta taas kirjoiteltiin, kuinka ei kannattaisi juoda viiniä ja syödä juustoja, näyttää nimittäin raskaana olevalle. Ja sitten taas omiin kokemuksiin, on tullut kehotusta että munkit ja macaronsit voisi jättää niitä tarvitseville, sillä olen saanut jo oman painoni plus reilusti enemmän takaisin. Anoreksiarecovery blogeja lukiessani, törmäsi niissä säännöllisesti kommentteihin anoreksiaa sairastavasta jätski kädessä, "Vaikka oot sairas ni ei silti tarvii alkaa mättämään jotain jäätelöä, hyi helvetti!"

En tiedä onko tämä juurikin taustani takia sellainen asia, joka oikeasti hiukan vaivaakin minua. Moni varmaan ei noteeraa edes asiaa blogimaailmassa, saati in real life. Itse kuitenkin olen nainen, tykkään ruuasta ja ruuanlaitosta, sekä ulkona syömisestä. Olen siinä päässyt yli yleisön paineesta, että voin myöntää asioita, kavereilleni, somessa sekä tuntemattomillekin. On kurjaa huomata että meillä naisilla vielä on estoja syömisen sekä sitämyötä koon suhteen, vaikka aktiivisesti onkin eritahoilta tullut kampanjointia sen puolesta, että jokainen olisi tyytyväinen itseensä! Ja syökää mitä haluatte, oli se sitten sitä salaattia tai vaikka hampurilainen, silloin tällöin roskaruoan syöminen ei nimittäin maailmaa kaada, ja jos sanot tykkääväsi pitsasta niin se ei naiseuttasi vähennä. 

P.s. Tekstin pointti ei siis ollut kannustaa roskaruoan päivittäin vetämiseen tai se, että salaatinsyönti rahkoineen olisi pahasta. Pointtina se, miksi naiset demonisoi omia ja muidenkin syömisiä, vaikka siihen ei ole mitään tarvetta. 

Leggingsit ei ole housut, ja peittäkää käsivarret...☆

... Ja miljoona muuta ohjetta naisille kuinka tulisi pukeutua. Muuten näytät irstaalta, mauttomalta ja tyrkyltä. Viime kesäkuussa tapakouluttaja oli antanut syvällisen raportin Iltalehdelle siitä, kuinka naisten tulisi pukeutua kesällä. Juttu koski otsikon mukaan molempien sukupuolten pukukoodia kesän helteille, mutta tekstissä kävi ilmi vain se, kuinka naiset tykkäävät työntää jalkoihinsa pienet pinkeät shortsit sekä paljastella eroottisia käsivarsiaan. Ei ole hyvästä tämä, intiimialueet tulisi peittää ja intiimialueisiin tämän suuren ja mahtavan Helena Valosen mukaan intiimialueiksi luetaan rintojen yläosa sekä käsivarret. Artikkelissa kerrottiin myös, että pitää ottaa kaikki ihmisryhmät huomioon, sillä intiimialuiden näkyminen (ja intiimialuilla tarkoitetaan nyt sitten käsivarsia, rintakehää, takamusta, sekä reisiä) kiihottaa, provosoi ja ärsyttää. 

Tämän blogitekstin tarkoitus siis ei ole nyt referoida vaan tätä älyvapaata tekstiä, vaan ottaa kantaa. Kirjoittelinkin jokunen aika sitten siitä, kuinka feminismiä todellakin tarvitaan Suomessa(kin), ja tässäpä onkin malliesimerkkejä siitä. Nyt tuoreempi juttu samaisissa iltapaskoissa oli tämä iänikuinen "leggings are not pants"-keskustelu, johon oli otettu kuvia pyllistelevistä naisista leggingseissä (jotka näyttivät anyway olevan sukkahousumateriaalia) niin että pikkuhousut näkyvät, enempi vähempi. Siis anteeksi, minä en vaan ymmärrä miksi kenenkään pukeutumiseen tulee puuttua, tai kenenkä takapuolta saa käydä kuvailemassa ilman lupia ja laittaa vielä kuva varoittavaksi esimerkiksi laatulehtiin? Naisten pukeutuminen on yhä asia, johon saa puuttua ja tarttua ja sitä saa avoimesti kritisoida. Ja koskaan ei ole hyvä miltä näyttää. 

Palataanpas nyt alkuun kun olen nämä lähteeni esitellyt, minkä pohjalta sain puhtia tähän tekstiin. Linkkejä en laita, koska en halua klikkejä noille jutuille, vaikka olenkin itse syyllistynyt siihen että menin niitä antamaan. Jutut löytyvät aika helposti googlaamalla, jos ne haluaa joku käydä lukaisemassa. Mitenkä naisten tulisi sitten pukeutua? Mikä olisi hyvä? Minä itse ainakin pukeudun just niinkuin haluan, eikä siihen ole kenelläkään mitään sanomista. Ja mielestäni itse kukin saa niin tehdä. Hyvän maun rajat on olemassa, mutta jokainen vetäköön ne itse jä käyttää järkeä, meneekö töihin bikinit päällä tai iltajuhliin leggingseissä joista paistaa päivä läpi. Niissä tilanteissa koen että vastuu on siirretty henkilölle itselleen ja omapahan on häpeänsä jos sanomista tulee. Normaalissa pukeutumisessa, kun lähdetään kaupungille tai kavereita tapaamaan, niin ihan sama. Tyylinsä kullakin. 

Olen aina ollut hiukan erilainen pukeutumistyyliltäni kuin valtavirta, rikkonut niitä ns. normeja. Lolita nyt oli ihan oma lukunsa, ja kyllä siitäkin varmasti olisi tapakouluttaja jos toinenkin ajatellut vaikka ja mitä. Naamiaisasut eivät kuulu katukuvaan tai jätetään ne japanilaisten hapatukset ihan vain japanilaisille. Gyaru taas oli vähän seksikkäämpää, ja siinäkin sukkanauhat ja minihameet varmasti saisi niskakarvat pystyyn, eihän sitä nyt huoran näköisenä voi kaupungille lähteä, ja onpa tuota meikkiäkin nyt niin paljon ettei ole enää siveellsitä tämäkään. Nyt olen enemmän "tasaantunut" tyyliltäni, mutta tykkään yhä seksikkäästä tyylistä, minihameista ja näyttävistä meikeistä ja kampauksista. Minulla on hyvä näin enkä koe olevani mitenkään irvokkaan näköinen, koskaan ei ole kukaan minulle sanonut että nyt vähän vaatetta enemmän päälle ja pidempi hame, saati että minun tulisi sellainen härski intiimialueen osa kuin käsivarret peittää. 

Jotenkin tuli jutuista sellainen fiilis, että tässä pitäisi itse kunkin suomalaisen sännätä ostamaan burqhat itselleen, ettei vaan tekisi kenenkään oloa kiusalliseksi sillä, että on pukeutunut niin että korostaa omaa rintavarustustaan sekä vyötäröä, tai vaikka laittaa ne treenirtikoot arkipukeutumiseen koska tykkää omasta pyllystään. Minä en ainakaan kiusaannu siitä yhtään, oli kuka minkä näköisenä tahansa. Totta kai olen sitä mieltä että pikkuisen pitää peiliin katsoa, niin naisten kuin miestenkin, että jos on jäätävä cameltoe (tai miehillä ei jää arvailuiden varaan mitä siellä housuissa oikein on), niin voi miettiä pitäisikö keksiä toinen asuratkaisu. Se ei ole minun pointtini. Vaan se, että meillä tulisi lähtökohtaisesti olla vapaus itse valita miltä näytämme ja mitä puemme päällemme, eikä pelätä että joku tulee tuomitsemaan. Tai tämä klassinen josta itselläkin kokemusta; Mitäs laitoit niin pienen hameen päälle että piti tulla kähmimään. Oma syysi. 

Meidän ikäerosta☆

Sain pyynnön että tekisin postausta minun ja mieheni Christianin ikäerosta, sillä monella on se käsitys että meillä kahdella on aika iso ikäero. Niin meillä onkin, tai vuosia on välissä, en itse nää enää ainakaan meidän ikäeroa kauhean suurena. Meillähän on siis kymmenen vuotta ikäeroa mieheni kanssa, ja tämä on ollut tiedossa jo heti alkuunsa kun tavattiin. Pikakelauksena vielä, tapasin Christianin Tinderissä, mistä kirjoittelinkin tuossa viime syksynä enemmänkin. Ja jos joku ei tiedä miten Tinder toimii, niin näin heti hänen ikänsä tykätessäni profiilista, samoin näki mieheni minunkin ikäni. Tuolloin olin 19 vuotias, ja mieheni 28. 

Olen aina viihtynyt itseäni vanhempien ihmisten seurassa, tosin nyt kun ikää on tullut lisää on omanikäisten kavereiden määrä lisääntynyt, mutta esimerkiksi yläasteaikaan, kaverini olivat järjestelmällisesti päälle parikymppisiä ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. En siis ole ikinä ajatellut ikäeroa, en edes parisuhteessa. Vaikken ennen Christiania ollutkaan seurustellut, koin jotenkin ettei omanikäisien poikien kanssa mitään juttua saakaan aikaiseksi, ja en viitsinyt lähteä edes yrittämään. Parisuhde on minulle aina ollut sellainen asia, että kun sen saa siitä tulee pitää kiinni, ja kumppanin olla sellainen jonka kanssa haluaa olla hamaan hautaan asti. Jos on pienikään epäilys ja suhteeseen lähdettäisiin "no katotaan mitä tästä tulee"-asenteella, en edes aloittaisi. Ja en siis paheksu ihmisiä jotka näin menettelee, mutta itse en kokenut sellaista tyyliä omakseni. 

Meillä Christianin kanssa oikeasti mätsää hyvin yksiin. Meillä on omat juttumme, mutta kumpikin on kiinnostunut niistä, kuten esimerkiksi risteilyt on Chrisun juttu ja olen tykännyt itsekin käydä reissuilla, vaikken laivaharrastaja olekaan. Minulla on nämä Japani-jutut, ja Christian innostui Tokiosta kovasti, sekä ollaan me yhdessä katseltu japanilaisia leffoja ja sarjoja sekä pelailtu pelejä. Meidän maailmankatsomukset on hyvin samanlaiset, ihan pieniä eroja lukuunottamatta, mitkä kuitenkaan eivät ole sellaisia että niiden erojen kanssa ei pystyisi elämään. Samanlaiset tulevaisuudensuunnitelmat ja tavoitteet ovat kummallakin, joten senkään puolesta ei tule ongelmia. Meillä vaan menee kaikki todella hyvin, ja tullaan todellakin juttuun. En oikeasti edes mieti sitä, että tässä sitä seurustellaan (tai nyt at the moment olllaan naimisissa) henkilön kanssa joka on elänyt sen kymmenen vuotta pidempään kuin itse. Ei sitä ikäeroa huomaa missään. Paitsi tietty taloudellisesta tilanteesta, kun toinen on ollut yksitoista vuotta työelämässä kun itse vasta hankkii koulutusta. Tätäkään asiaa tosin ei tule edes mietittyä kuin todella harvoin. Ja onhan meillä nämä aikatauluttamiset, kun olisi kivaa lähteä reissuun ja minä en koulun+työn välistä pääse lomille hirveän helposti. Onhan se kieltämättä välillä hassua ajatella, että kun toinen aloitti työt toinen aloitti tokaluokan. 

En myöskään ajattele aikuisten ihmisten seurustelusta yhtään mitään, vaikka ikäeroa olisi kuinka. Kun vaan on täysi-ikäisistä ihmisistä kyse, en ole kenelläkään nokankoputtamista siihen miten monta vuotta välissä on ikää. Ihmisiä ja luonteita kun on niin monia. Ja se jos vanhempi mies on nuoremman naisen kanssa, ei tee automaattisesti naisesta golddiggeriä ja miehestä nuoren toosan perässä juoksijaa. Välillä kun vaan se elämänkumppani on syntynyt toisella vuosikymmenellä kuin mitä itse. 

Olisi kivaa kuulla, millaisia mielipiteitä teillä on isosta ikäerosta parisuhteessa. Tai mikä teidän mielestänne on edes iso ikäero? Kaikki kun on suhteellista näissä tällaisissa asioissa. Toivottavasti tämä postaus oli mielenkiintoinen, on aina sillointällöin ihan mukavaa avata enemmänkin omaa elämää blogiin, ei aina vain asukuvien ja shoppailun muodossa :)