Pakkomielteenä bloggaaminen☆

...Josta on omakohtaista kokemusta kummaltakin puolelta; Olen ollut pakkomielteinen bloggaaja ja saanut seurata kun joku muukin on sitä. Ja koska syvällisien postausten kirjoittaminen on kivaa, sellaista tiedossa, kuinka bloggaaminen muuttuu koko elämäksi. Tässä postauksessa on sitten kuvia eiliseltä, kun pidettiin vähän erikoisempi kisakatsomo, nimittäin korkattiin pullo shampanjaa ja ostettiin mansikkakakku, juhlistuksena sen kunniaksi että minulla alkoi periaatteessa loma nyt. Kouluhommia täytyy vielä tehdä, mutta fyysisesti ei täydy raahautua enää minnekään. Kun olen tämän blogipostaukseni rustannut alan kirjoittelemaan raporttia ikäihmisten päihteidenkäytöstä, ah että rakastan lähteistystä joka minulla on tänään edessäni!

Mutta ikäihmisten päihteidenkäyttö sikseen! Nyt kirjoitetaan bloggaamisesta. Huomasin tuossa jokunen aika sitten, että hei, tämä blogin pitäminen ei ole hauskaa. Saan tästä vain paineita, stressiä, ahdistusta ja päänsärkyä. En nyt oikeasti muista edes milloin tämä oli, viime vai tämänvuoden puolella, mutta on siitä jo muutama kuukausi aikaa. Halusin menestyä, halusin hienot kuvat, halusin paljon lukijoita ja halusin päivittää joka päivä. Kun aiheet loppui, lukijoita ei tullut lisää ja kuvat olivat rumia, tuli vain hirveää pahaa oloa siitä, kuinka olin epäonnistunut ihmisenä. Myönnettäkööt jälkikäteen, että sanoin parhaalle ystävälleni silloin, että pitäisiköhän lopettaa koko blogi, kun ei siitä ole mitään muuta kuin tuskaa. Onneksi en lopettanut, vaan pidin taukoa. Siitä on hyvä kun reissaamme mieheni kanssa niin paljon, niin saa pakkolomaa somesta, kun harvemmin se netti ulkomailla toimii ja tietokonettani en halua matkoille ottaa mukaan. Reissujen aikana sai mietittyä asioita ja arvotettua ne uudelleen.

Eli long story short, aloin elämään niin kuin minun elämässäni ei olisi mitään muuta kuin blogi. Blogi oli minun hyvyyteni mittari, ja kun mittari näytti vain kolmeasataa lukijaa ja pariatuhatta katselukertaa per postaus, tuli tosissaan huono olo. Vertasin itseäni muihin ja näin asian niin että kun joku muu saa kivemmat kuvat ja enemmän kommentteja niin on hän myös ihmisenä onnistuneempi. Jos joku muistaa, kirjoitin niihin samoihin aikoihin tänne blogiin, kuinka minulla alkoi masennus taas oireilemaan, ja vahvasti luulen että tämä blogipakkomielle oli vain yksi osa mitä kautta henkinen paha oloni lähti oireilemaan. Aiemmin kun mt-ongelmat olivat vahvasti päällä, ei blogi ollut minulle niin big thing että olisin alkanut tätä kautta oloani ruotimaan. 

Nyt suhteutumiseni omaan blogiini on ihan terve. Vieläkin kyllä myönnän saavani ahdistuksia siitä, että en ole niin hyvä bloggaaja kuin joku muu, mutta eiköhän itse kukin saa välillä alemmuuskomplekseja omien harrastuksiensa suhteen. Ja välillä nuo pistot antavat uutta puhtia oman bloginsa (ja itsensä) kehittämiseen. Harva meistä kuitenkaan on oikeasti todella kuuluisa ja ammattibloggaaja, jolle se blogi periaatteessa voisikin olla koko elämä (mutta kenellepä se työkään on koko elämä, ei kuulosta terveeltä). En muista, kuka blogissaan pohti, että millaista olisi elämä ilman blogia. Täytyy sanoa että vaikka tämä onkin minulle oikeasti hurjan tärkeä harrastus ja ihana keino päästä toteuttamaan itseään, niin minä elän kyllä ilmankin. Jos jostain pakottavasta syystä olisi bloginpito lopetettava, niin löytäisin minä elämästäni paljon muutakin tarpeellista ja mukavaa, 

Oletteko te koskaan pysähtyneet miettimään, millainen suhtautuminen teillä on omaan, taikka muiden blogeihin? Onko teille koskaan iskenyt ahdistusta blogijuttujen tiimoilta? Olisi kivaa lukea mitä ajatuksia muille on tästä aiheesta herännyt. Mutta nyt, raportti ei enää odota! Palaillaan pian asukuvien kera!